Kirjoittaessaan ihminen pyrkii havainnoimaan (erh...hallitsemaan) maailmaa. Luoda ikkunoita tai ovia.

Mikä klisee. Miten totta.

Olen elänyt viime kuukaudet mökissä jossa ei ole ovia tai ikkunoita, saati sitten mitään hallinnoitavaa. Kirjoittaminen on imenyt loput.

En pidä elämänhallinnan oppaista. Saati sitten kirjoista, joissa filosofia keskustelee lastenkirjallisuuden kanssa. Tässä mielessä Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on virkistävä poikkeus. Heideggerin laskevan ajattelun turmiollisuudesta kääntyi itseäni ja kirjoittamistani kohti kuin terävä veitsi kirjaa selatessani.

Siis mitä kirjoitan, kenelle ja miksi? Laajarinne pohtii kirjassaan olemista ja toisia kohti kurkottamista sekä pohtii teoriaa jonka mukaan ihminen ("ötökkä") on olemassa vasta vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Toisten läsnäolo on myös tuhovoimaista, sillä vuorovaikutuksessa ihminen aina myös näyttelee muuta kuin on. Tämä voidaan nähdä myös pyrkimyksenä kehittymiseen, oletan.

Je suis autre. Ihminen ei ole saari. Laajarinteen avaukset esitetään Janssonin tekstiä korreloiden ja ne tuntuvat tuoreilta, vaikka historiankirjoitus ja ihmisen tieto itsestään sanoo meistä ötököistä jo saman. Jonkinlaiseen totuuteen on siis osuttu. Ainakin minussa? 

Eilen palasin monta kertaa itseni ja Mestarin erääseen Viita-akatemian pihalla käymään keskusteluun. Mitä on lyriikka? Mikä on minun pyrkimykseni kirjoittajana ja seisooko pyrkimys tavoitteen tiellä kuin vankka seinä. Kunpa Mestari olisi yhä täällä ja nauraisi minulle. Olen idiootti, joka yhä miettii, onko penkki penkki vai mikä on sen ydinolemus. Laajarinteen teos ei ole kirjoittamisen opas (luojan kiitos, sillä kirjoittamisen oppimateriaali on elävää materiaa ja löydettävä itse) mutta elämisen ja ajattelun teemat ovat kirjoittamisen teemoja siinä samassa kuin muukin nieltävä, elettävä.

Ja miten siitä sanoisi olennaisen.

Näen unta jugurtista, joka tahraa sohvan. Siihen jää kaksi valkoista pilkkua joita hankaan turhaan.

Näen unta, siitä että sohvalla maatessa lentää katon läpi. Mahdoton on mahdollista, jos antaa mennä. Minuun kosketaan, minuun saa yhä koskea.

Näen unta, että monta vuotta sitten kuollut läheinen istuu pöydässä ja puhuu. Ihmettelen väriä hänen kasvoillaan: mistä se on tullut? Kun näin hänet viimeksi makaamassa jähmettyneenä, hän oli kermanvalkoinen. Nyt näyttää siltä, että hänellä on kaikki hyvin, hän puhuu ja nauraa enemmän kuin koskaan. Siitäkin "kosketuksesta" olen iloinen ja haikea. Että hän muisti minua unessa.

Pohdin tuota kermanvalkoista. Oliko se tapani kertoa itselleni mitä näin vai mitä halusin muistaa siitä miltä näyttää kun joku on poissa? Oikeasti se on: posliinia iho, siniset verisuonikuviot, mustelmia. Ja katse joka penetroi taivaan, jossa ei ole mitään. Pikkuinen elämä sitä ennen, jossa fiktiiviset jugurttitahrat paljastavat, mitä pyytäisin: elämää.Sitä ettei tarvitsisi aina puhdistaa ja poistaa. Siistiä, siivota, peittää.

Että voisi nauttia siitä missä on, koska.

Syyskuu. Ei tee mieli kahlata hankeen, hanki ei vielä pistele. Näin eilen vaahteranlehden jossa oli hampunlehtikuvio. Sanovat, että hiljaisuuden menettämisen tietää siitä, ettei enää kuule lehtien kahahtavan katuun. Niin kuin se ei olisi äärimmäinen painajainen, että kuulee. Kuulee! Näkee.

En puhu kielillä. En puutu virtaan, jossa useimmat ihmiset makaavat. En pelasta ihmishenkiä. En ole kiinnostunut sellaisesta. Harvoin löydän pohjalta itseänikään. Kellun jossain puolivälissä pitkine hiuksineni jonka unen todeksi muuttumisen pelossa aina leikkaan puoliväliin siitä mitä ne oikeasti olisivat.

Isken silmää. Isken liejuista silmää ja kannatan ajatustasi siitä, ettei minuun kannata luottaa. Minä rakastan vähän aikaa. Sitä kuinka se kuluu ja saan aina vähän enemmän, vaikka uskoa ei kannata.

Koira menee vuoteeseen kuraisin tassuin, ilman lupaa ja kysymättä kannattaako se. Kadehdin koiraa. Mietin vähän liikaa. Olen päättänyt lopettaa, mutta en ihan vielä tarkkaan tiedä, kannattaako se. Se- ja ainoastaan se- käynnistää aina sen saman. Miettimisen. Laskemisen. Jos minulla on yhtä monta sormea kuin teillä muilla, olen todennäköisesti ihminen, mutta en välttämättä.

Jos minulla on kymmenen sormea, mihin se johtaa, jos ei siihen samaan. Kirjoittamiseen. Sanan pitämiseen esillä, sen kelluttamiseen mutaisesta suusta näppäimistölle...ennen pitkää janoon tai hulluuteen tai molempiin. Sellaisia ihmiset ovat, tai minä ainakin olen, kuolen janoon kelluessani puolivälissä pinnan ja pohjan välissä,

kaikki, kaikki on saatavilla jos saa suunsa auki, jos saa sanottuakin joskus jotain.

...kun olisi. Näen unia ampumisesta, en kuitenkaan elävän lihan. Siitä että valo purskahtaa taivaalle, tyhjän ampumista, hudeista, ohittamisesta liian läheltä.

Tai voisi lentämisestäkin puhua. Lapset ovat pitkästä aikaa kotona molemmat ja vaikka emme mitään tee, aika kuluu metsissä poluilla, tyhjän esikoulun pihassa seisomista. Lasken kymmeneen ja he piilottavat itsensä, kävelen sitten jyrkkää polkua kaljapullonsirpaleitten päältä alas. Huomenna taas pitäisi puskea itsensä työhön, antaa lapsille lupa piiloutua vähän kauemmas, ehkä lähipuistoon? Ehkä he voisivat mennä kauppaan, jos vähän laskisin liekaa, kummankin on kuitenkin syksyllä (joka ei tule, eihän) kuljettava yksin kouluun, toisen noustava bussiin ja ylitettävä vilkas tie, toisen löydettävä tiensä ensin luokkaan 1A ja sitten vähän ajan päästä mentävä enemmän pois näkyvistä,

ja kädestä saa kumminkin vielä pitää kun kukaan ei näe.

 

Tänään kuusikymmentä plus sivua, paljon on vielä puskettava ja öitä valvottava. Eräs ihminen viesti että uskoo minuun, että kuukausia tulee ja vielä minunkin kuukauteni, vuoteni ja vuosikymmeneni. Kun aika kuluisi, kun se ei kuluisi.

Olipas päivä. Tutustuin meikkaajaan, joka osaa maskeerata mustan silmän molemmille puolille ihan pyytämättä.

Onneksi työkaveri tuli apuun ja poistuin puljusta ihmisen näköisenä. Ja poika tuli taas kilpailutuomisina kotiin, varsin häkellyttävän lausunnon kanssa.

"Satu Lepistö on lahellä julkaisukynnystä, tai oikeastaan jo ylittänyt sen."

- Panu Rajala

En ole kiitoksen perään, mutta toisaalta kirjoituskilpailujen palautesessiot eivät yleensä tuota noin makeaa hermomyrkkyä. Niin että ajattelin nyt helliä tuota lausumaa ihan vähän aikaa. Vaikka vaan sen verran, että saan aikaiseksi muutaman sivun vielä.

Haukkukaa nyt sitten vaikka ihmiseksi. Olen. Kyllä.

 

Ensimmäinen palkinto. Mukavaa.

Näytin unessa lapsille maitokärryä. Maitokärry muuttui ravikärryiksi ja niiden eteen kasvoi hevonen. He olivat kovin pettyneitä.

Aika on tahaton veitsi, tulee aamuja ja iltoja ja kevät ja syvä syksy. Tulee juonteita, koira kasvaa polven yli, lapset eivät enää konttaa.

 

Kuopus on huomenna seitsemän. Syntymäpäiviä on odotettu vasta kuukausia, viimeisen kuukauden ajan laskettu päiviä. Onnea pieni, onnea!

 

Kymmenen kesällä sitten mittariin esikoiselle. Hän on jo päättänyt, että paras ikä oli kuusi vuotta. Englannin vihkon sisäkannessa lukee turhautumisen ilmaus oppimiseen; "typerä vihko! Can't!"

 

Kerroin hänelle, että he can. Viimeiset kaksi koetta kymppejä, opettajaa vähän naurattikin, kun sanoi etteivät ihan kaikki ilmaisisi itseään noin sujuvasti myös englanniksi, ja tiiviisti. Tämän englanninvihkon otan talteen.

Kuopus antoi leikata irokeesin pois. Kaipaan sitä vähän, mutta sen alta löytyi seitsemänvuotias poika jossa yhtäkkiä näen kolmivuotiaan vauvani.

Mitä muuta? Todellisuudessa ravikärryt ovat muuttumassa maitokärryiksi. Kirjoitan ja se on vapaata liitoa jossain puunlatvojen alapuolella. Yksityiskohdat tarkentuvat, olen siinä mistä näin joskus itsestäni unta, parkkeerannut itseeni ja siihen harhaan, että lapset eivät kasva, itse ulotun puunlavojen yli.

                  Ja jostain tulee aina tämä ihmeellinen rakkaus.

Maailmassani tapahtuu paljonkin, mitä ei tosin voi päätellä blogihiljaisuudesta. Onneksi kukaan ei enää vahingossakaan tule enää tänne, ja blogin nimeen voisikin lisätä siinä jo ennestään olevien sanojen väliin sanan salainen.

En koe kuitenkaan olevani unohdettu kiitos aktiivisen yhteydenpidon sähköpostitse, puhelimitse ja FB:n, jota tästäkin laiminlyönnistä voi syyttää.

 

Kun voisinkin kertoa, missä mennään. Kaikki on kuitenkin vielä kesken ja ilmassa, joten joudun olemaan itsekin auki ja valmis mille tahansa. Ei se välttämättä ole huonokaan asia.

 

Palaan vielä.  Hiljaisuus on vain jotakin, jonka ohi pitää päästä.

Kun jaksaisi taas perjantain, joka on ylihuomisen ylihuominen. Tämä ikävä ruksattava taas kalenterissa ja toivottavasti sitten taas ohi. Olemistaan taas selitettävä kaikella tarpeellisella, täytettävä hiljaiset aukot.
Keskiviikkona menen ja hiukseni leikataan. Oi Simson, minne menet. Toivottavasti siitä SAA voimaa, eikä niinkään menetä. Epäilen kuitenkin. Tällainen hetkellinen päähänpisto, jonkinlainen muutoksentarve kai tässä elää kuitenkin.
Vaikka sitä ei myönnä tai selittele.

Leipä nahistuu pöydällä. On hiljaista. On yö, on harha ettei mitään tapahdu. Jos en kirjoita nyt, kirjoitan huomenna, kaikki tapahtuu kuitenkin siinä ajassa, tai mitä? Ei määräaikoja tai matkanpäitä ole, enhän minä usko sellaisiin. On tahtoa ja paljon tyhjää tilaa, ja vähän pelkoa että pitäisi sanoa LOPPU ja laittaa tulostin päälle, sanoa että en pistettäkään toistaiseksi siirrä, luovutan vajaan.

Tapahtumapaikkana tamperelainen lähiö vähän yli seitsemältä aamulla. Kävelen 5 kk vanhan koiran kanssa kävelytietä vietyäni kuopuksen eskariin. Vastaan tulee toinen äiti lapsensa kanssa.
Koira on innokas tapaamaan ihmisiä, joten se juoksee pari juoksuaskelta. Otan remmistä lujemmin kiinni ja kiellän koiraa. Koira pysähtyy kolmen neljän metrin päähän äidistä ja lapsesta.
- Koeta nyt pitää koirasi kurissa, äiti-ihminen ärähtää ja siirtää lapsensa kävelemään toiselle puolelle.
- Yritän, totean hämilläni ja lisään: minähän pysäytin sen.
- Minulla on paljon tekemistä, toteaa Tärkeä Aikuinen Henkilö.
-Niin minullakin, sanon ja lähden kävelemään koiran kanssa pois. Oikein paljon joulumieltä vaan teillekin.
-Samoin, sanoo TAH ja nyrpistää nenäänsä.

Pahoittelen aiheuttamaani vaaratilannetta. Lapsenne oli vaarassa joutua kohtaamaan viisikuisen koiranpennun, ja kohtasikin, kolmen metrin päästä. Onneksi kätenne ovat vikkelät ja älykkyytenne heti aamusta kohdallaan, joten riski jäi minimaaliseksi. Kyllä me koiranomistajat olemme vastuuttomia. Voisi jäädä jotain tärkeää tekemättä, jos lapsi silittäisi koiraa.
Tärkeä Aikuinen Henkilö katoaa horisonttiin raahaten lasta mukanaan. Maailma on pelastettu.

Harvoin on kolmesanainen viesti naurattanut ihan yhtä paljon kuin äsken. Lähetin miehelle tekstiviestin, jossa pyysin tuomaan kaupasta erinäisiä asioita, kerroin olevani yhä aika kipeä, ja että en jaksa lähteä lenkittämään koiraa samasta syystä. Viesti oli yhteensä kolmen viestin mittainen. Millainen oli mieheni ytimekäs vastaus?

"Tuon ja vien."

Töissä on kiire, mutta on tuo silti aika hauska. Kuulostaa autoilijan mainokselta- tuo ja vie. Ihana ihme, tämä naisen ja miehen kommunikaatio. Välttämätöntä, mahdollista, ja kolmeen sanaan (ei niihin kolmeen sanaan) mahtuu paljon välittämistä.

Ja viidentoista vuoden parisuhde. Se pamahtaa täyteen ei ensi- vaan seuraavalla viikolla.

Kun ajatellaan  oikein viisaasti pitkällä aikajanalla, kannattaako toimia näin.

Loput uutiset ovatkin sitten sitä että N N puukotti niin ja niin monta. On se kivaa, kun on avohoito. Sitten ihmetellään, kun pikkupojat menevät kouluun ja ampuvat kaikki.

Mitenkään tarjoamatta sellaiselle toiminnalle ymmärrystä. Sairas ihminen tarvitsee hoitoa, apua, tukea ja joskus myös turvalliset seinät ympärilleen. Mutta puretaan tosiaan kaikki järjestelmät, joihin kuluu rahaa nyt. Niitä maksetaankin sitten vain tulevat vuosikymmenet.

...on kuvioissa taas. Tappakaa minut, oi maailman feministit.

Mutta. Kun lähestyy taas kerran se päivä, jolloin minun on etsittävä vakaasti, aikuismaisesti työtä.Niin tulin ajatelleeksi että synnyin varmaan kolmekymmentä vuotta liian myöhään. Anteeksi vain jo valmiiksi ja ennalta kaikilta niiltä jotka taistelivat naisten oikeudesta käydä töissä.
Kannatan sitä. Ehdottomasti. Ylipäätään kannatan kaikkia vapauksia.

Mutta jostain siinä matkalla on kasvanut suorituskeskeinen maailma, jossa olet sitä mitä työsi. Lomakkeista puuttuu kotirouva-sarake (olisihan se kauheaa tunnustaa, että olemme täällä toistemme varassa).

Entä jos jäisin kotiin? Entä jos kaikki kaltaiseni onnettomat voisivat jäädä kotiin erityislapsensa kanssa? Voisiko maailma olla parempi, jos minä leipoisin pullaa ja halaisin lapseni kotiin. Sortuisiko maailma? Olisinko epäkorrekti, pilaisinko kaikkien maailman naisten mahdollisuudet olla itsenäinen ja omillaan toimeen tuleva? Romahduttaisinko sivistysvaltioiden rakenteen, jos tunnustaisin, että en halua että lapseni kertoo asioista vasta kun ollaan jo solmussa, koska hän vain tarvitsee tilaa äidissä- kun on kommunikaatiovaikeuksia, niitä on. Ja minun ollessani työelämässä  suun kohtaan kasvaa niin helposti solmu, jos olen iltaisin poissa ja aamuisin väsynyt.

Nurinkurista on, että joitakin vuosikymmeniä sitten me olisimme voineet. Me olisimme pärjänneet, enkä olisi koko aamukuudelta heräävän maailman silmissä epäkelpo.

ja ulkona on pimeää. Tulin illalla kirjoittajaryhmästä ja olen käynyt illan niin kierroksilla, että hiljaisuus puhuu nyt. Mies nukahti sohvaan, kohta näen löysikö sieltä perille.
On sellainen olo, että on jossakin.

Rehvakas. Valoisa. On sitä valoa tässäkin yössä. Tekee mieli suudella ihmisiä poskille, une deux trois. Vasen oikea vasen, hyvä kevyt ilmava kiitollisuudenilmaus.

Olen kehittänyt omituisen tavan kirjoittaa. Nukun neljä tuntia, sitten herään laittamaan lapsia. Kun en ole itse vielä saapunut paikalle, minusta irtoaa erilaista sanottavaa.
Minä on valtava peikko jota kuitenkin on raahattava mukanaan.

Sain eilen mukavan viestin blogiini kaksitoistavuotiaalta runoilijalta. Sanottakoon nyt tässä, että tähän blogiin saa jättää kommentin, vaikka olisi lapsi, vaikka tyttöä hiukan epäilyttikin. Viesti oli sykähdyttävä, kuin omalta kaukaiselta itseltäni. Sekin minä on vielä olemassa. Sitäkin kantaa, ja olen iloinen että itsekin kirjoitin jo silloin. Jotain jää talteen, jotain jää aina talteen.

Tulin tähän, koska minulla oli jotain asiaa nettiin. Nyt kun kone on päällä, asia katosi päästäni. Jotain vikaa tässä rytmissäni varmaan on. Sisäinen kello sanoo, nuku vähän, lepää. Pidä huolta pienestä tytöstä.

Esikoinen meni kouluun, lelupäivänä, ilman lelua. Miksi se unohti sen? Huolehdi pienestä pojasta. Niks naks, etkö aina muista kaikkea ja kaikkia, etkö tosiaan nukkuisi ihan vähän? Kyllä. Kyllä!

Näin unta ystävästä, joka

istuu kanssani porukassa johon liittyy vieraita. Saako tähän tulla, teillä näyttää olevan hauskaa? Osaatte jutella keskenänne niin että ilonne välittyy.
Niin, me pidämme toisistamme kovin, sanon ja vilkaisen ystävääni, epävarmana, pidämmekö todella?
"Ei, oikeastaan me vihaamme toisiamme", ystäväni sanoo ja katsoo minua, me katsomme toisiamme, ymmärrämme yhtäkkiä toisiamme enemmän. Välillämme on rauha, minä arvostan häntä ja hän minua niin että hän sanoo tämän kasvoille, sanoo minulle, joten voin pitää hänestä taas.

Herään onnellisena. Samassa unessa seisoin vilkkaan kauppakadun yläpuolella lattiaan saakka ulottuvan ikkunan takana. Hyppää! Hyppää! sanoo pieni ääni päässäni. Peräännyn ikkunalta.

JA:

Minulta kysytään papereita ravintolan ovella. Minussa ei sentään lue vielä, kuka olen, missä, miksi.

Ajattelen, miltä tuntuu nukkua tarpeeksi pitkät yöunet. Että herää hiessä eikä kylmissään, että herääminen on syöksy jonka jäljiltä ei ole selvillä, missä ja miksi.

Alan olla valmis. Sopiva. En pateettinen, en tuskaisa, ja tämänkin kategoriaksi pitänee valita vapaus. Niin että tämänkin unen kirjoitin muistiin, en alusta vaan lopusta lähtien. Kryptinen minä. Suojaisa minä, suojassa pahantahtoisuudelta, kiviltä tai nyrkinkokoisilta vaahteranlehdiltä, miltä vain millä minua halutaan heittää.

Kuinka usein sitä näkee itsensä toisten silmin, tai luulee (ihmisillä on tendenssi katsoa maailmaa itsestään, ja toisen keskipisteestä sitä on sivummalla kuin tajuaakaan.) Ja kun näkee, näkee itsensä helposti negaation kautta, esitteleekin itsensä sinä mitä ei ole. Esimerkki:
Sali täyttyy hiljalleen ihmisistä. Puheensorina on vaimeaa, joku rykäisee ja kertoo Askelista, kuinka hän on itsekin ollut pohjalla, mutta selviää toisten tuella. Kukaan ei mainitse, että tämä on AK, Anonyymit Kirjoittajat. Sitten joku astuu puhjanpönttöön (yllätyksekseni huomaan, että se olen minä!). Ääni on käheä, kun tokaisen: "Hei, olen Sarah ja olen Kirjoittaja. Olen ollut julkaisematta kolmekymmentäkaksi vuotta. " Ihmiset taputtavat rohkeudelleni. Kerron lyhyesti, miten olen tilanteeseeni joutunut. Puolivälissä kertomustani (olen juuri kertomassa, kuinka olen edennyt Askelin, maininnut antologiat ja kirjallisuuslehdet, ollut pikkuisen ylpeäkin selviytymistarinastani) huomaan, kuinka eturivi puristelee jännittyneinä nyrkkejään, ja tajuan että seuraava puhuja on siellä jossain ja keskittyy miettimään oikeita sanoja. Omaa tarinaansa.
Tästä kerhosta olen irtisanoutunut ja liittynyt jossain vaiheessa toiseen traumatyöskentelyryhmään. Sen nimi on SIJVSI.
Syön itseni jos vielä säälin itseäni.

Hei, olen Sarah. Mitä jos aloitettaisiin toisella tavalla?
Hei olen Sarah. Minulla on kaksi kaunista ja älykästä lasta. Minulla on viisitoista vuotta kestänyt parisuhde pahasti kesken.Olen rakastunut, niin rakastunut mieheen joka nukkuu parivuoteen toisella puoliskolla. Olen kahdeksanviikkoisen Auran, sekarotuisen narttukoiran onnellinen emäntä.Olen vapaa (niin, todella vapaa. Se kauheus, jota aina pelkään on hetkeksi taas ohi, ja velvollisuuksistani- tai sitoumuksistani- huolimatta olen vapaa.) Olen kolmekymmentäkaksi, enkä enää peilaa itseäni jokaisesta joka katsoo tai ei katso. Tänään kävelin Hikivuorenkatua koiraa perässäni kiskoen, enkä ole koskaan ennen ollut niin vapaa. En ole lakannut unelmoimasta, mutta elämä kulkekoon.

Olen Sarah ja kuljen kameralaukun kanssa kysymässä kysymyksiä, joihin joko on vastaus tai ei ole. Yöllä kirjoitan runoja. Kirjoitan ja olen kirjoittamatta, kirjoitan kun en kirjoita. Omistan vain vähän, siitäkin suurin osa kirjoja ja aineetonta. En kampaa tukkaani, mutta käytän ripsiväriä ja piilolinssejä aika ajoin. Olen turhamainen.

Olen Sarah ja minusta on upeaa olla tyttö. Tytöillä on polvisukat tai paljaat jalat. Minulla on vatsa ja kaksi rintaa. Minulla on polvet, jotka ovat sillä lailla näkymättömät, että niissä on harvoin mustelmia. Taivun nivelistä, mutta aika vähän.

Minä olen Satu ja se on oikea nimeni. Ne jotka niin sanovat, ovat tunteneet minut kauan. Viihdyn kotona vähissä vaatteissa ja siivoan kausittain. Olen kova hukkaamaan tavaroita ja nimiä. Anteeksi, jos en muista nimeäsi, mutta muistan kyllä missä olen sinut nähnyt, jos autat vähän.

En käytä koruja eikä se ole minusta tarpeen. Huulessa on yksi, vasemmassa nimettömässä kaksi. Joku rakastaa minua, joidenkin mielestä olen mitätön. Minusta on kivaa olla pikkuinen kivi merenpohjassa.

Joku on joskus kertonut vihaavansa minua sanoin versus teoin. Minä olen sopuisa eläin, olen sisälläni ihan rauhassa. Vihdoin. En ole koskaan löytänyt yhtään nelilehtistä apilaa, sillä olen huono katsomaan keskiöön. Minua saa mielellään viistää, mutta joskus haluan nukkua kokonaisen terälehtipäivän, vaikka onkin kesä ja ei sadakaan. Pelkään kuulostavani muumeilta tai animoidulta nalle puhilta. Nalle Puh on mielestäni parhaimmillaan venäläisenä.

Vapaus on sitä että voi katsoa itseään omin silmin, mutta ei edes tarvitse katsoa, sitä vain on siinä. Kököttää. Koira katsoo, että vieläkö se on siinä, myöhään kukkii.

Kummallinen olo, ihan kuin odottaisi sadetta tai syksyä tai jotain. Lapset menivät ulos, lopetin siivouksen juuri, musiikki kelluu huoneissa. Illalla töihin, päivä on tässä välissä ensin kypsänä ja raskaana. Sitten tajuan että tänään on SE.

Elokuun ensimmäinen.

Jollain lailla ihmiset muuttuvat tuntemattomiksi ajan kanssa, niille tapahtuu, ne muuttavat muotoaan, käyvät matkoilla, puristuvat siksi mitä ovat tai hukkaavat olennaisen muotoon, jota ei ole. Tai on mutta, muille. Mitä yritän sanoa (anteeksi, m'am, teistä ei saa selkoa, oletteko tahattoman vai tahallisen kryptinen- tahattoman, olen ohittanut jo sen vaiheen jolloin sisäänpäinkääntyneisyys merkitsi tekstissä jotakin hienoa, taiteellista vallan. )
Joo makaan täällä ja migreeni on vasta lakannut puristamasta ohimoita, on jotenkin vielä läsnä sillä lailla että sitä pitää varoa, terävää valonmiekkaa, kovaa ääntä, nopeaa liiketta joka naksauttaa niskat, ei nurin mutta paljon muutakaan. Ja piilolinssejä, hajuvesiä, suklaata, juustoa, syömättömyyttä, ylensyömistä, unta ja unettomuutta, kaikkea mikä saattaa suistaa vaunun taas radaltaan kipunoivaan tulihelvettiin.
Jos jossain olen ollut yksin niin migreenikohtauksen aikana. Sitä on niin tiukasti omassa kuutiossaan että kukaan ei pääse sisään vaikka yrittäisi.  Ja sitten menee taas viikko ilman että on kenenkään kanssa puheissa, yli metrin mittaisen ainakaan. Ja onhan aina mesenaatti joka menee ulos ovesta aamulla ja tulee illalla kotiin väsyneenä- särky kuin särky, ei meistä ole ollut kovasti dialogiin mutta onhan hiljaisuuskin mukavaa, tuttuuden tunne- sitä en ole kadottanut hänen kanssaan vaikka muuten kuinka tummaa olisi. Ne ovat niitä muita jotka hukkaan, sillä välillä kun.
Perjantaina taidenäyttelyn avajaiset, parhaimmillaan kuntoudun siihen mennessä hyvin. Jos en, menen kuitenkin. Johonkinhan tämä hiljaisuus on käytettävä, ja hiljaisuus on (minulle) sillä lailla itseään siittävää että  lopulta hiljaisuus pyrkii aina sanoiksi.
Ei päivitettävää, sitä ei ole ollut. Olen ollut retriitissä, olen.

Viime viikon säätiedotus lupasi Ouluun lämpimämpää säätä kuin Tampereelle. Just.

Eilen paleltiin vielä kymmenen asteen lämpötilassa. Huomiseksi on luvattu jo toivoa. Toivo on kallista, toivoa annetaan vain pisaroittain. Sademäärä 200 mll. Tällä viikolla, ensi viikolla voin olla nosteessa tai kuollut.

Oulu on ollut paljon sisätiloja, muutama haparoiva kosketus ulkoilmaan. En ole vielä nähnyt merta tai tuttuutta. Tänään käväistiin keskustassa ja tuttu puistonkulma ravisteli: täällä olen ollut. Jokin tässä kaupungissa, joissain sen kohdissa on ollut nuorelle tytölle merkityksellistä. Minulle. Oli. On.

Ei tämä ole todellinen kaupunki,tämä on fasadi joka on pystytetty jokapäiväisen hyörinän päälle. Oulu@Oulu, joo haluan uskoa, serkkuni sanoi tänään että muistan miten haluan. Kai minulla on siihen oikeus.
Onhan?

Perustin toisen blogin niille, jotka minut oikeasti tuntevat. Salasanan saa sähköpostitse pyytämällä, jos kokee olevansa niitä, joille minun ei tarvitse lainkaan pidätellä.