Valo. Minun pitäisi olla kaikesta jotain mieltä. Oikeastaan en ole.
On varmaan sitten kevät kun heräsin ensimmäisenä aamuna pään halkaisevaan valoon. Kahden särkylääkkeen, muutaman tunnin lisäunen, kylmäsuihkeen ja itseni keräämisen voimalla olen nyt tässä. Maanantai-aamuna on kahden jutun dedis, haluan hoitaa ne tänään alta pois. Sitä ennen pitää puskea itsensä liikkeelle. Aion mennä liikkumaan, ehkä juosta itseäni kokoon.  Ja tanssia.
Teen töitä öisin ja herään aikaisin. Nukun kun olen yksin, en tiedä siksikö että kun olen yksin vai siksikö, että silloin on hiljaista. Yöllä hiljaisuus on eri; se on sellaista johon muut läsnäolevat vetävät rajaa.
Kuopukseni istuu vieressäni ja hokee jotakin elokuvafraasia: "uskon keijuihin." Minä en tiedä, voiko tai pitääkö niihin uskoa tai olla uskomatta. Tunnen montakin ihmistä, joiden reaalitodellisuus hipoo vain vähän minun todellisuuteni reunoja. (Tarkkaan ottaen kaikki tuntemani ihmiset ovat sitä lajia, eikä vika varmaankaan ole yksin minussa. Kaikilla ihmisillä on vaan niin omat juttunsa. On minulla muutama sellainen ystäväkin joiden kanssa viivat menevät sievästi lomittain aika ajoin.) 
Miksi en postaa enää jatkuvasti. Blogikirjoittamisessa ei oikeastaan ole mitään pointtia, jos ei keskustele kenenkään kanssa. Missään kirjoittamisessa ei ole. Siksi kirjoitan paljon muuta ja vähän tätä. En lainkaan. Tämän kirjoittaminen on keijuihin uskomista.
Tässä keittiössä pääni on siististi pöydällä. Valutan vasempaan korvaani kaikkea kuulemaani (oikea on pöytää vasten ja humisee) ja hymyilen välillä. Kaikki, mitä tapahtuu, menee talteen.  Tämä lapsikin, lapseni kerran kirjoitti ainevihkoon:

" Taivaalla oli tumma pilvi. Pilvi tuli hyvin raskaaksi ja alkoi sataa. "
Se kohta elämässäni, jossa olen pilvi.
Sadetta odotellessa. Laitan paperia tulostimeen ja nukun hyvin. Taidan suostua uskomaan keijuihin.

Minä en ole kirjoittanut blogia, koska kirjoittaminen on olemassa muutenkin. En ole edes kirjoittanut, koska (ja nythän valehtelen ihan suoraan, olen tottakai) samasta syystä.
Uudet runot ovat luonteeltaan rehellisimpiä tai tuntuvat siltä. Ja valehtelevat enemmän kuin koskaan. Vilja-Tuulia Huotarinen sanoi kerran, että uskalla ottaa sivuaskeleita. No, terveisiä Villapuulle: nyt liu'un enemmän  sivuun kuin eteen- tai taakse. Kieli on siitä mutkikas väline, ettei sitä saa koskaan ottaa kokonaan haltuun. Siksi huomaan kangertelevani esikoisen äidinkielenläksyissä: sanoille ei voi antaa muita nimiä kuin ne joita ne jo ennestään kantavat.

Sanokaa ihan vapaasti, että pitää tietää mitä toiset kirjoittavat. Vittuako minä siitä, minä yritän nyt tässä kuunnella omaa päätäni ja mieltäni. Katsotaan sitten, kun olen valmis, sijoittuuko tekstini jonnekin muuallekin kuin Aunukseen. (Mistä tulikin mieleeni erään toisen runoilijattaren sanat: "Sä et ole tippaakaan lyyrinen, etkä voi kirjoittaa siten. Kirjoita rumasti niin kuin ajatteletkin." Olinkohan nyt tarpeeksi asian äärellä? )
Kolmas runoilijatar ja kolmas päivä, ei tässä niin kovin kauaa aikaa sitten. Sanoin, että en ihan oikeasti tiedä, voiko näitä edes ottaa esille. Se on vähän niin kuin nostaisi päivällispöytään lautasen vierelle peitsen. Sanoin ja tarkoitin. Sanoin, että sanoilla on pitkästä aikaa merkitystä ja sitä olen hakenut jo siitä lähtien, kun päätin eksyä tänne varmaan kolmatta sataa kertaa elämässäni. Viimeksi. Että ei tästä ehkä kuolematonta, mutta asiani sain sanotuksi.
Aa. Vihdoin. Keitetään kahvia. Jos haluat tulla kahville, keitän sulle ja lakkaan vihdoinkin syömästä. Huomenna on uudenvuodenaatto. It's a new day, it's a new dawn, and I'm feeling good.

Viime päivitys oli kirjoitettu aika synkissä merkeissä. Jouduin pohtimaan, mikä on arvokasta ja miksi.

Vanhassa roikkuminen päättyi kertarysäyksellä ja sen jälkeen olen alkanut miettiä, mikä muu on muuttunut. Vastaukset olivat aika vaikeita. Minä olen muuttunut itse. Positiiviseen suuntaan, mutta sen takia on aika arvioida uudelleen koko elämäntilannetta.

Kirjoittaja minussa kärsii pakkomielteisestä täydellisyydentavoittelusta ja tietenkin siitä, että en sitä ole. Vuosien varrella on tullut joitakin lupauksia siitä, että jotakin tapahtuisi ja seinäänajoja 200 km/h. Olen oppinut kriittiseksi ja jossain määrin kärsivälliseksikin. En ole yhtä vihainen kuin aiemmin, en kirjoittajana kuin ihmisenäkään.

Eilen jouduin tämän elämänasenteeni kanssa tulikokeeseen, kun tuntematon teini päätti kritisoida ulkonäköäni lehmittelemällä ja huorittelemalla. Entinen vihainen minä olisi laittanut teinin äkäisesti järjestykseen. Mutta epävarmuuttahan sellainen on, jos toinen kimittää että "sää oot ruma" ja itse kimittää takaisin pikkutytölle, että "en varmana ole". Miten tämä peilautuu sitten kirjoittavaan minään? Sillekin on sanottu monta kertaa, että se on ruma. Olen puolustautunut vähintäänkin suuttumalla.

Kyllä se niin on, että minä teen tekstin siten kun osaan. Minä olen mikä olen. Jos joku ei minusta tykkää niin onhan se kurjaa ja hän saa ihan vapaasti siirtyä katselemaan muita (tekstejä ja ihmisiä.) Eihän siitä voi vihainen olla.
 

Koen saaneeni tänä vuonna todella typeriä oivalluksia jotka olisi ehkä pitänyt keksiä ajat sitten. Prosessi on ja pysyy vielä kauan keskeneräisenä. Se ympäristö, jossa kasvoin, ei juuri antanut tilaa henkilökohtaiselle kasvulle vaan pikemminkin herätti elossapysymisen vaiston- ja susihan minusta taisi tulla. Hyvä niin, hampain ja kynsin siitä selvisi. Nyt on aika tehdä tilaa muunlaiselle kirjoittamiselle ja elämiselle. Sellaiselle, joka ei puolusta sitä kuinka hyvin muka osaan.
 

Käytännössä tämä tarkoittaa 60-sivuisen kokoelmaviritelmän hylkäämistä pääosin ja aloittamista kerran vielä. Kirjailijaystäväni sanoi eilen, että jos ei voi muuttaa tilannetta, on parasta hyväksyä se ja siirtyä eteenpäin. Minkäs teet, en voi olla hienon työn tekijä jos käsissä on rukkaset ja jaloissa saappaat. Se tarkoittaa, että en ehkä vieläkään osaa enkä tajua kaikkia virityksiä, joita pitäisi. En ole ehkä vieläkään valmis yhtään mihinkään.
 

Se merkitsisi runoilijan päiväkirjan loppua ja sitä, että joutuisin miettimään, mitä nyt. Joudun miettimään sitä joka tapauksessa; elämäntilanne muuttuu nyt rytisten, koko ajan ja varsin yllättävään suuntaan (siitä huolimatta, että olen kyllä silmäillyt kalenteria ja nähnyt marraskuita toinen toisensa perään. Ei niitä saa pelätä enää yhtään.) 

Joka tapauksessa mietin nyt, kuka tämän alter egoni lisäksi olen ja kirjoittaako hän yhä. Joka tapauksessa hän ei pure. Huomenna kaipaan yhtä asiaa; sitä että saan itkeä tuosta noin vain heti, kun lapseni eivät ole näkemässä (puoliso saa olla) ihan ilman syytä, kaikkea ja ei mitään. Ja sitten sitä, että kokeilen, miten tätä kirjoittamista aletaan. Tai ei aleta. Ensin tämä yö, sitten huominen päivä. Ihan uusi luku. Katsotaan.

Minulla oli ystävä, joka oli minulle pitkään läheinen. Vuosikausien varrella jaettiin monet ilot ja surut. Elettiin rinta rinnan, saatiin lapsia ja mentiin naimisiin.

Ystävän elämäntilanne muuttui. Tuli uusia ihmisiä; puoliso, lapsi, ystäviä. Pitkään olin hänen uuden elämänsä ainoa vanha elementti, enkä oikein tajunnut miten kaikki oli muuttunut. Yritin riippua vanhassa kiinni.

Nyt emme ole enää ystäviä. Olen luonteeltani suora ja sanon mitä ajattelen. Minulle ei ole mahdollista tilanne, jossa puran jonkun toisen käytöstä jollekin kolmannelle osapuolelle. Minusta ihmisten väliset suhteet ovat lähtökohtaisesti heidän itsensä välisiä enkä halua mennä siihen väliin sompaamaan. Nyt viikonloppuna sanoin sitten kolmannelle osapuolelle ajatuksiani suoraan; sellaiselle, jonka käytöstä ystävä oli jatkuvasti minulle ruotinut. Ystävä reagoi yllättävästi ja suuttui, katkaisi välit. Tuntui, että syy oli välillinen, en sopinut hänen elämäänsä muutenkaan. En ollut ymmärtänyt, mistä tuon toisen ruotiminen saattaisi johtua; ei ollut halua suoriin konfrontaatioihin ja ehkä juuri siksi ystävyytemme oli jatkunut niin pitkään myös. Ei ollut halua sanoa suoraan, ettei meillä ole enää mitään yhteistä. Jutusta jäi kummallinen olo silti: onko oikein arvostella jotakuta selän takana, mutta ei sanoa suoraan? Minä en osaa sellaista peliä. Ystävän mielestä suoraan sanominen tuo turhaa draamaa.

Itkin viikonlopun mutta nyt on toisaalta helpottunut olo. Ei kenenkään elämässä voi olla väkisin, ei vaikka välillä olisi kymmeniä sidoksia ja vaikka yhteinen historia olisi pitkä. Minä pidän selvistä sävelistä. En halua olla kenellekään rasite tai taakka. En, vaikka ihminen olisi minulle kuinka rakas.

Jotkut ihmissuhteet vain päättyvät. Silloin ei voi olla kuin kiitollinen kaikesta, mitä yhdessä koettiin, muistella lämmöllä ja välittää toisesta edelleen, vaikka vain kaukaakin. Tiedostaa omat virheensä, se ettei voi yksinkertaisesti olla mieliksi kaikille.

Hän on edelleen ystäväni. Hän on, vaikka emme ole enää ystäviä. Hän on ihminen, josta yhä välitän ja jolle toivon hyvää matkaa.

Kirjoittaja on nukkunut kesäunta.

Reilun viikon päästä olisi tarkoitus palata kirjoittamisen pariin. Remonttiryhmä ruokkii minut taas, toivottavasti parempaan kuntoon kuin ikinä.

Juoksu sujuu. Ja sivuja olisi nyt kuutisenkymmentä, editoinnin (lue: deletoinnin) jälkeen varmasti yli viisi. Opettelen siihen, etteivät asiat kestä ikuisesti ja niin on hyvä. Jostain pitää aika ajoin luopuakin, unelmasta, uskosta tai suunnitelmasta. Sittenkin elämä on ihan hyvä.

Olen hereillä, joskaan en ihan kirjoituskondiksessa. Palaan asiaan.

No niin, nyt se sitten alkoi. Valitin Facebookissa, että en pääse avajaisiin ja sitten totesin, että miksi en vain mene. Kello oli siinä vaiheessa 11.20 aamulla, avajaiset alkoivat kello 12. Kävin suihkussa, pukeuduin, meikkasin ja olin torilla jo vartin yli kaksitoista. Tein varmaan henkilökohtaisen ennätykseni. Kyllä kannatti, hyvät oli avajaiset ja tässä tapauksessa kohdallani toteutui ainut "torilla nähdään"-tyyppinen juttuni sillä torilla oli enemmän tuttujani kuin varmastikaan MM-löylyjen jälkeen.

Olisihan siellä tänäänkin vaikka mitä, mutta en jotenkin raaski kun pojat ovat lomalla kuitenkin. Pitää katsoa jos Annikin ja tämänaamuisen väliin mahtuisi edes jotakin muutakin, harvoinpa tällainen herkkupöytä kuitenkaan katetaan eteen. Ja mikä parasta, tästä buffeesta ei edes tule kiloja.

Siellä olisi tänään tarjolla Rekolaa Tamperetalossa, jos oivalsin oikein. Harmi, että en varmaan pysty sinne venymään. Muita herkkuja löytyy Runokaupungin sivuilta http://runokaupunki.fi/maanantai-6-6-2011.htm

Liikkeelle lähteminen tuntuu aina kannattavan. Nytkin olisi taas polttoainevarastoja, jos pääsisi käsiksi oman koneen tekstitiedostoihin. Läppärini on kuitenkin edelleen johdoton. Ehkä jotakin näistä näyistä ja näkymistä säilyy vielä jonkin päivän. Varsinkin kun ravintoa on nyt runsaasti tarjolla.

Kivakiva, läppärin latausjohto sanoi psiiih ja lopetti toimimisen. Se läppäri, jolla tekstitiedostoni on, luonnollisesti. Kirjoitan tätä miehen työkoneelta, sormet hapuilevat kirjaimia jotka luonnollisesti ovat hitusen väärissä paikoissa mikä aiheuttaa jatkuvan typoamisen. En siis voisi kirjoittaa tällä. Haluan oman koneeni.Nyyh.

Käytin tänään uskomattoman hellepäivän...siivoamiseen. Minussa on jotain vikana.Illaksi mentiin kuopuksen ja keskimmäisen kevätjuhliin, kuopus tanssi ja keskimmäinen oli hölmöläisenä. Kuopuksella oli juhlassa runoa ja laulua, mutta kuulemma jännitti niin, ettei saanut sanaa suustaan. Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan. Tanssi ei jännittänyt, siinä hän tietää olevansa hyvä. Olivat valinneet parin kanssa Cha Cha Cha:n  (Tea for Two) ja olivat ihan uskomattoman ihania tanssiessaan, niin kuin aina. Keskimmäinen oli lavalla pusero nurinpäin yllään. Minua nauratti katsoa hänenkin jännittynyttä ilmettään. Kuopus antoi ystäväni pojalle, kuudennen luokan päättävälle koulukummilleen keltaisen ruusun, ja halauksessa oli aitoa tunnetta. Itkuhan siitä tuli. Minulle, ei pojille. Onneksi kuopuksella säilyy näköyhteys siihen mahtavaan nuoreen mieheen vielä jatkossakin.

Nyt se sitten on. Se, mitä aina odotan. Kesäkuu, tänä vuonna siinä on vähän terävät särmät mutta hei. Kesäkuu! ja aion tänään olla pelkästään onnellinen, ja huomenna, ja ylihuomenna... On tässä sitäkin, että kirjoitan (tai kirjoitin, ennen kuin se johto simahti) taas, mutta on tässä muutakin. Onnellisuus on sitä, että olosuhteille ei voi mitään, mutta sille voi, miten kohtaa ne. Ei se tarkoita sitä, etten ikinä enää olisi surullinen. En vain valitse sitä tänään.

Siskon pojat nukkuvat nyt esikoisen huoneessa. Meillä on täällä kuusi lasta, kaksi aikuista, kaksi koiraa ja kani. Mies nukkuu sohvalla vatsallaan, lapset makuuhuoneissaan, ja kirjoittaisin varmaan nyt jos pääsisin tiedostoon käsiksi. En pääse, joten sen täytyy tarkoittaa sitä että minun on sallittava itselleni puolikas rasvaista pitsaa, salaattia, hiljaisuutta ja onnea.

Mä olen laihtunut 11.2 kiloa. En sittenkään ole tänään kovin kaunis.

Kauneus on niin sisäsyntyinen asia. Joskus olen kaunis kun seison sateessa koirien kanssa, meitä on kolme nauravaa narttua: Aura, Mindy ja minä. Joskus olen kaunis aamulla likaisena, meikittä ja. Mutta tänään en ole. Ei voi olla kaunis jos tuntee väärin. Ei voi olla kovin kaunis, kun on ärtynyt ja vihainen. Perheemme uusin tulokas on kultainen noutaja, ja se katsoo minua nyt lempeillä silmillään: miksi ärryt?

Olen vihainen ihmisille, jotka kuvittelevat että mikään ei muutu ja että minä olen ihan aina sama. Olen ärtynyt asuntoon, jonka makuuhuoneen sisustin uusiksi viime yönä palattuani zumbatunnilta. Nukuin kolme tuntia, ehkä neljä, ja olin aamulla valmis käymään ärhäkkään taistoon pyykkejä vastaan. Lenkille tai treenaamaan tekisi mieli, mutta nyt on pakko tyytyä tähän arkiliikuntaan. Tarvitsen luultavasti myös päiväunet. 

Olen kirjoittanut viime aikoina itselleni tärkeitä ja isoja asioita. On tehnyt mieli lyödä ihmissuhteet melkein kokonaan jäihin. Siskoni, rakas pikkusisko sinä, sai minut tajuamaan nyt vasta, ettei elämäänsä voi hukata epäolennaisuuksiin. On ihmisiä, jotka syövät kuormasta ja sitten niitä, jotka tajuavat tasapainon.

En tiedä, olenko sanonut sinulle sisko, että rakastan sinua, olet tärkeimpiä ihmisiäni.

Heti alkaa tuntua kauniilta, kun saa keinulaudan tasaan. Vaaka

Eilen olin zumbassa jäätävässä sateessa ja sisustin sen jälkeen makuuhuoneen keskellä yötä uusiksi. Kun kirjoitan, tarvitsen ympärilleni ärsykkeettömän tilan. Ilmatilaa. En voi, jos joka paikassa on tiskejä roskia pyykkiä roinaa teräviä tähtiä koirantassuja hajuja roskapusseja. Ne ovat sellaisia ankkureita, jotka kiinnittävät paikalleen heti.  Ei puhettakaan taiteilijaelämästä. Minä haluan asketismia,

(no jaa, ja ehkä vähän lisää kesävaatteita.) Huomennako,   ei vaan keskiviikkona, on kalenterikesä. Se on hyvää aikaa kirjoittamiselle. Lapset ovat kotona, joten joudun varastamaan aikaa. Silloin se yleensä alkaa tapahtua, magia.

Minä kirjoitan. Vitut siitä, kuinka ajankohtaista, koherenttia, sopivaa tai trendikästä se on. Miten multa pääsi unohtumaan tämä vapaus? Kuinka mä aloin kuvitella, että joku muu voisi sanoa, olenko onnistunut? 13 sivua. Kolmetoista jumalista sivua. Deletoinnin, korjailun ja vittumäenosaan aika on joskus toiste. Mä kirjoitan. Nyt tekee mieli ulvoa. Itkua, huutoa. Orgaaninen vapaus. Jos sulla on asiaa, sen on parasta olla tärkeää. Muuten nähdään. Sitten syksyllä.

Se kaikki alkoi niin viattomasti. Kesällä oltiin lomalla Siuntion hyvinvointikeskuksessa, jonka järjestettyyn ohjelmaan kuului latinopohjainen tanssitunti. Se oli mukavaa ja jäin kaipaamaan lisätunteja viikkoon. Syksyllä kaipailin harrastusta ja mainos putosi jalkojeni juureen. Lähdin kokeilemaan kerran ja ajattelin, että kuolen tällä tunnille.

Vähän myöhemmin haastattelin zumbavalmentaja Kristaa. Nyt minulla on zumbahousut, zumbakengät, sykemittari, proteiinipatukoita, urheilujuomaa ja proteiinijauhetta kotona. Ja s-kokoiset vaatteet. Mies on luultavasti varma, että jossain vaiheessa viime syksynä avaruusoliot abduktoivat vaimon ja että kyseessä on jonkinlainen ulkoaohjautuva ihmiskoe. Muuten ei voi olla mahdollista, että sohvaperunasta tulee vajaassa vuodessa urheilufanaatikko. Olen alkanut myös käydä ulkona kävelemässä/juoksemassa ei-minnekään. Kyseessä saattaa myös olla jonkinlainen sairaus. Henkistä kuntoani ei kukaan uskalla tulla mittamaan, koska minä hymyilen. Jatkuvasti. Luulen, että sen täytyy pelottaa muita.

Mies ei valita vaihdokasta, joka meillä asuu. Vaimo tuli vaihdettua parempaan. Ihan hyvä kaupat. Miinus yhdeksän kiloa ja kehonkuva ei koskaan ole ollut terveempi. Migreeneitä ei enää ole, koska syön hyvin. Olen oppinut myös herkuttelemaan, enkä laihduta enää koskaan. En edes nyt.

Jo toinen sairastunut, viikon viiveellä. Ei hyvältä näytä. Jos sama tahti jatkuu, tulen viettäneeksi valon kuukauden sisätiloissa. Välillä livahtelen kuin syyllisyydentuntoinen koe-eläin ulos ovesta ja palaan uusiin päätesteihin. Viimeksi kun karkasin, minua rangaistiin toisen jalan poistamisella käytöstä.

Olinhan minä sentäs tänäänkin. Tunti ajattelematta muuta kuin sydäntä ja liikkuvia jäseniä tekee hyvää. Nyt makaan sohvalla alastomana villapaitani alla, sauna on sammutettu (se ei siis pala!) ja viikko on aluillaan. Kuopukseni, ison vauvani kanssa vietettävä sairausviikko. Tulee siitä sentään hyvä mieli kun tiedän, että saan olla hänen kanssaan. Joskus aikaa on niin kamalan vähän ja sekin menee valittamiseen siitä, ettei mikään siirry itsestään paikalleen.

Haluan, niin en tiedä mitä haluan. Haluan syntymäpäiväni, haluan huhtikuun. Haluan uusia tuoksuja pihaan. Haluan lumen katoavan äkillisesti, viikossa niin kuin kävi viime keväänä. Haluan, että kaikki on niin kuin ennenkin ja sittenkin ihan uutta. Haluan olla viisaampi ja vahvempi ja en niin helposti lyötävissä. Haluan unohtaa viimeisen työpaikkani, sellaiset arvelut joihin metsässä eksyessään ryhtyy.

Olen lukenut uutisia tuttujen julkaisuista ja haluan olla niistä ylpeä enkä lainkaan kateellinen. Olen kuitenkin, olen turtunut siihen kuinka vähän elämä etenee. Päivä kerrallaan, mutta kuka oikeasti haluaisi pikakelata elämää eteenpäin? Eihän tiedä mitä ja ketä on menettänyt, ainakin tunteja ja päiviä joiden aikana iloita jostain muusta. Nyt kuitenkin kelaan tätä samaa kirjoituksissani tänne, ehkä kuitenkin. Pitäisi varmaan. Antakaa anteeksi, jos yhä luette eteenpäin.

Paitsi etten enää täytä tätä lomaketta. Paitsi että sittenkin, kirjoitan vieteistä koska vietit minua ajavat. Ojennan jalkaa sentti kerrallaan tästä sohvan reunan yli ja koko ajan odotan, missä kohtaa tulee se ääriasento ja kipu. Pelkään, että ääriasento on jo saavutettu ja kaikki tästä eteenpäin vievät kauemmaksi olennaisesta. Abduktio, jäsenet kurkoittuvat kauemmaksi ytimestä joka pumppaa verta ja happea jo menetettyihin raajoihin, ne ovat kaukana ja kirjoittavat mitä haluavat. Olen korkealta pudotettu, eksymiseen hienosti koulutettu olento. Siepattu pois ytimestä, haketta puolijäisessä purossa. Minulla on pitkä tukka ja kirkkaat, jäätyneet silmät.

Hienoa. Olen todellakin niin väsynyt ettei ole mitään muuta matkaa kuin eteenpäin, eteenpäin ja alas. Tulisivat lapset terveeksi niin että minun ei tarvitsisi raahata tätä kehoa näin raskaasti mukana, vaan saisin itsekin antaa luvan itselleni tulla räkätautiin ja vuotaa elimistöstä tätä nestettä ulos.

Perjantai. Keskiviikkona loukkaamani jalka ottaa varovaisia askeleita viikonloppua kohti. Suuntana runo, pää surraa mutta en ole avannutkaan wordia vielä.

Niin vähästä tulee hyväksi ja ehyeksi. Vuoto on tukittu taas kerran.

Perjantaina oli sellainen päivä, että piti ottaa kaikki surua tuottanut tarkastelun alle ja lopulta hylätä se. Minä olen sellainen, joka roikkuu vuosikausia kaikessa rojussa, joka painaa pinnan alle. Siitä painolastista on päästettävä ote, sanottava toiselle: luotan sinuun, ja annettava ennustuksen toteuttaa itseään. Sanottava itselleen, että luottaa itseen, luotettava. Munan kuori on vakaa kun sen alla on tiivistä massaa.

On väsyttänyt ja pyörryttänyt. Ratkaisut eivät synny ponnistelematta ja elämän hyväksyminen elämäksi, ei miksikään eeppiseksi saagaksi samoin. Ensi yönä tulee varmaan vihdoin syvä ja raskas uni. Sellainen hyvä syvä tajuttomuus jossa ei pyöräillä ympäri lapsuudenmaisemia kirjailijan kanssa, joka opettaa lumikasojen ja kuivien puiden merkitystä. Kirjoittamiseen. Eikä kirjoittaminen ole mitään jos ei ole muuta.

Miinus kahdeksan kiloa ja tanssi jatkuu. Kahdeksan pilkku kaksi tai kolme. Niin paljon painaa kolmekymmentäviisi vuotta painolastia. Kuukauden päästä olen vähintään elämäni puolivälin tienoilla, tai mistä sitä tietää. Vaikka loppu tulisi, olisi hyvä olla sovinto kaikkien kanssa, joiden voi. Eräs elämäni tärkeistä ihmisistä, sanoisinko miehistä, on nyt kadonnut näköpiiristä ja hiljaa hyväksyn sen. Monta on vielä jäljellä: isä, mies, Kullervon muisto. Hyväksyn sen, ettei kenestäkään voi pitää väkisin kiinni, mutta pitää voi. Vaikka ystävyys olisi kadonnut horisonttiin jo vuosia sitten ja itse olisi pitänyt yllä tärkeän ystävyyden muistomerkkiä jo kauan. Minä tein jotain väärin ilmeisesti sen miehen, ystäväni mielestä. En tiedä yhtään, mitä. Ehkä en jaksanut olla merimerkkinä ja valita, mitä olla kenenkin seurassa?

Naisten välinen lojaalius on  tullut tärkeäksi. En koe enää itseäni jätkäksi niin kuin olen ollut. Minähän olen nainen, nainen joka on sisältäkin kiharaa höttöä sokeria sikuria kitkerää happoa  sinistä hattaraa hölmöjä tunteita naiseuden kliseitä. Mikä siinä niin pahaa olisikaan? Ei sillä ole älykkyyden kanssa mitään tekemistä. Eikä silläkään, että joskus on pakko valita jotta saa pitää jonkin arvokkaan, jonkin omalle identiteetille täysin korvaamattoman.

Emme me lapsia saa olla vaikka haluaisimmekin. Puhuisivat ihmiset keskenään asiat suoriksi. En osaa vastata, jos käskette valitsemaan. Pidän monista asioista niin kovin paljon. Onko se ihme, jos oikean ja väärän suhde ei voi olla kenenkään toisen näkökulma oikeaan ja väärään? Kyllä minun on valittava itse jotakin huonoistakin vaihtoehdoista. Ja koska en saa enää olla lapsi, minun on oltava aikuinen ja seistävä suorana niiden edessä, jotka vielä ovat pieniä.

Ei mitään muuta selitystä kuin se, että oikeudentajun on ratkottava suunta. Nyt, kun se tuli selväksi, sanon vielä että en rikkonut taaskaan antamaani lupausta vaikka se ehkä niin tulkittiin. Lupaus tulkittiin väärin, koskemaan enemmän asioita kuin mitä oikeasti lupasin.

Nyt taas selittelen, vaikka lupasin itselleni että painolastin on vajottava pohjaan ilman minua, surun painolastin joka painaa rinnan maata kohti. En sure, lupaan sen. Avaan oven, jos joku tahtoo tulla soittamaan ovikelloa. Tänne ovat johtaneet kauan jo samat tiet ja ne johtavat edelleenkin tänne. Tulkaa vain. Koska haluatte, eksykää matkalla jos niin on. Tänne johtavat kaikki tiet enkä sulje niitä vaikka en enää odotakaan täysin paikallani. Voikaa, tehkää hyvin. Minä en enää sure sitä mitä en jollekin ole, iloitsen kaikesta mitä oli tai on.

Naistenpäivän kunniaksi iskee ahneus ripirinnan kevään kanssa. Yhtäkkiä maailma on täynnä korkeita korkoja, lyhyitä helmoja, verkkokauppoja ja koskapa peiliin katsoessa näkyy melko kelpoisa vyötärökin jo, minä yhtäkkiä haluan mekkoja kenkiä meikkejä neuletakkeja farkkuja kaikkea.

Miesparka on saanut mailiinsa sähköposteja aiheesta katso kuinka ihana, katsopas tätä. Iltaisin surraan peilin pieltä alusvaatteisillani. Montako kaveria kahdeksan kadotettua kiloa vielä tarvitsevat?

Onhan tämä hurmaavaa vielä kerran. Pitää itsestään, viihtyä nahoissaan. Viihtyä nahoissaan! Luulin, että se olisi liikaa pyydetty, että aina tähtäisin täydellisyyteen enkä pääsisi ja sitä sitten surisin. Mutta kun löytää liikkeen voiman, löytää itsensä samalla. Toimiva keho, oma keho, kaunis hyvä keho. Ei muuta. Ei tarvitse olla täydellinen.

Eikä niitä vaatteitakaan varmaan tarvita. Kävelisin tästä tuohon pihaan saunasta ja sukeltelisin lumihankeen kun niitä vielä on. Mutta kun poliisit kutsuvat, siveettömyydestä.

No eikä. Mutta ei ehkä niitä uusia vaatteitakaan tarvitse niin paljoa. Jos muutaman, etteivät päältä putoa. Yhdet huikeat korot, eikä tarvitse liimata hymyä kasvoille.

Nainen.

Kun ei tiedä, voi yhtä hyvin olla oikeassa tai väärässä, toivoa ja pelätä. Kun saa lopulta tietää, saattaa käydä niin että vastaukset ovatkin lisäkysymyksiä.

Mä en tiedä enää mistään mitään. On tullut vastaan asioita, jotka kutistavat kynänjäljet pieniksi, tekevät merkinnöistä merkityksettömiä. Tärkeä ihminen sairastui pahoin. Ystävä lähetti viestin pitkän ajan jälkeen, joka oli teesimuodostaan huolimatta kysymys, jota en ymmärtänyt. Tuntuu, että olen missannut jotain, kaiken. Että en osaa enää yhtään, että ihmisten välinen kommunikointi käydään yhtäkkiä vieraalla kielellä. Tai että ilma on kuroutunut pieniksi happitaskuiksi joista saa siemaista aina välillä, kun yhtäkkiä tapahtuukin jotain hyvää.

Hyviä asioitakin tapahtuu. Sain viestin ihmiseltä joka oli viitsinyt kaivaa numeroni esille. Äsken tuli puhelu, jonka sisältö oli, että "en tiedä, mutta haluan sinun tietävän sen vähän minkä tiedän" - sekin ihmiseltä jonka ei tarvitse tänään jaksaa yhtään mitään. Jo se tieto, että tässä kaupungissa elää ja hengittää eräs tärkeä ihminen, on yhä olemassa vaikkakin osumaa saaneena, riittää juuri tänään.

Mä en tiedä juuri mitään, mutta tiedän sen. Heli soitti vaikka on itsekin kipeä ja parhaan ystävän oikeuksin kaadoin paskapussin niskaan, kuuntele tätä ja tätä. Vuosikymmenten kokemuksella Ihmiseni ottaa suruni syliin ja kutistaa sen. Onhan se yhä olemassa, mutta pienempi se on nyt. Ehkä siksi, että syli on olemassa, syli on olemassa mullekin, on ihminen josta en ole taakka vaikka sitä ehkä välttämättä, välttämättä juuri tänään olen. On myös mies, joka on mies sanan kaikissa merkityksissä, ainoa mies. Aviomies, isä, ystävä, torni joka liikkuu suoraviivaisesti juuri sinne, mihin on menossa.

Mies, joka yritti opettaa minulle shakkia vuosia sitten ja nauroi sitten minulle, kun en yhtään tajua sääntöjä ja rajoituksia. Pelisääntöjä, mikään nappuloista ei ole nimeltään raketti tai pommi, liiku suoraan ylös tai laudan läpi alas suoraan maan keskipisteeseen. Eikä mikään nappuloista ratkaise peliä yhdellä siirrolla. Minun täytyy oppia odottamaan vastauksia huomiseen, ylihuomiseen, sohvaa vappuun, joitakin asioita ensi syksyyn tai elämän loppuun. Kellua tässä tiedottomassa tilassa, tässä avaruudessa jossa asioiden mittasuhteita ei millään opi ymmärtämään, ja oppia erottamaan ne asiat, jotka toimivat tunnetulla tavalla.

Ja laahata mukana sitä surua, joka siitä seuraa.

Sain torstaina myrkkyomenan ja eilen lahjan. Nyt kävelen kohta lumessa uusissa reinoissani. (en tosin tiedä pitävätkö aamutossut lumesta- minä en pidä. Ajatus vääristä kengistä vain kiehtoo.) 

Kävin kauppakeskuksessa reinoilemassa. Käynnistä tuli karkureissu ilman lapsia, on tiistai ja koko asunto on täynnä ilottelua, liioittelua, riitaa, märkiä tumppuja ja luistimia, ja minä luistelen, on vasta tiistai ja kyllä arki se vasta on mukavaa. Karkaan kauppaan miehen kanssa kahdestaan. I wish I had a river I could skate away. :D

Maa on vielä ihan lumessa ja on ilta ja minä kävelen aamutossuissani. Minä tajusin tänään että kesä tulee tänäkin vuonna ja tänä vuonna kesä ja elämä ovat ihan toisenlaisia, niin kuin joka vuonna. Mutta tänä vuonna ihmiset eivät olekaan ikuisia, se illuusio meni kokonaan ja kerralla. Sydäntään tulisi varoa vähän enemmän, mutta minkä rakkaudelle mahtaa, minkä mahtaa sisäelimille ylipäätään. Tai ulkoisille, omille sydämille jotka hakkaavat täysillä jonkun muun rinnassa?

Tiedättekö keväällä sen hetken kun auringonpaiste vaihtuu koleaksi siniseksi illalla tai iltapäivällä, nyt eletään kokonaan sitä hetkeä ja siinä värissä, valkoisissa ja sinisissä käsissä vaihdetaan kauppakassia kädestä käteen, laitetaan taskuun toinen kuin eläin lämmittelemään hetkeksi, vaihdetaan jalkaa ja koron alla narahtaa lumi.

Reinojen antaja tulee autolla ja minusta tuntuu yhä hyvältä nauraa hänen kanssaan. Täydelliseltä, me olemme virheellisiä ja täydellinen pari, me olemme rakastavaisia vuosikymmenten takaa ja vuosikymmenten edessä, ja minä tarvitsen vain vartin kauppareissun muistaakseni missä runot asuvat, missä asuu epärealistinen usko siihen mikä on aina, olosuhteista, ajasta ja paikasta riippumatta totta.

Että vaikka myrkkyomena painaa kädessäni, hän syö sen kanssani vaikka se ei liity mitenkään häneen tai suhteeseemme. Ja yhtäkkiä jaksan rakastaa muitakin ihmisiä, ei sillä etten haluaisi vaan sillä, että voimia on kun niitä on minuun ladattu, vaikkei hän varmaan edes huomannut mitään.

Minua revitään kappaleiksi. Toisaalta on tämä pilvipää, toisaalta painovoima.

Sitä voi haluta niin ristikkäisiä asioita. Mennä juhliin, olla kaukana juhlijoista. Istua paikallaan ja kirjoittaa, liikkua. Tulla huomatuksi, olla incognito. Nukkua, kunnes tulvinta loppuu. Ja pelätä silti, että se loppuu, että jonain aamuna sitä on vain kuiva joenuoma kuumaisemassa, jotain mitä joskus on ollut.

Ihminen on sellainen olento, jossa parhaimmillaankin on heikko valaistus. Tai ei, voimakkaita spotteja kyllä mutta on nurkkia joita mikään lamppu ei valaise. Ja hyvä niin, ajattelen tässä kaunista tuntemaani naista jonka sisälle en ole oppinut koskaan näkemään mutta joka näyttää siltä, että rumuus asuu kääntöpuolella. Ja sitä toista, johon olen saanut kurkata, ystävää jolla on myös cumuluksia korvissa ja painot jaloissa.

Minun kertakaikkiaan kauniit ystäväni, te pelotatte minua. Te pelotatte minua siksi että ystävyys ja läsnäolo menevät lapsena oppimani rajan, minän sisäpuolelle. Mutta enhän minä halua luottaa yhtään. Ja turpiinsahan siinä aika ajoin kieltämättä tulee.

Ei varmaan teiltä, mutta teidän takianne. Siksi, että on antanut itselleen luvan välittää. Samanlainen "virhe" kuin äitiys, sen jälkeen kaikki lasten tuntema kipu on rajatonta, kaikissa jäsenissä. Mutta kun ei minusta tekokuuksikaan ole. Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin saavuttanut mitan lakipisteen; tämän isommaksi minä en kasva, tämän kapeammasta pullonkaulasta en mahdu.

Tällä blogilla on todistetusti yksi (1) lukija. Sen takia kannattaa jo päivittää.

Tuli mieleeni laajemmin kirjoittamisesta. Eikö sitä kirjoitakin yhdelle ihmiselle kerrallaan? Tekstin suhde ihmiseen on syvästi subjektiivinen, keskustelu käydään lukijan ja tekstin välillä eikä esim kirjoittajan ja lukijan välillä. Olisi innostavaa, jos jonkun saisi haastetuksi dialogiin.

Tällä hetkellä kirjoittaminen tökkii ja olen palannut innokkaasti sijaistoimintojen pariin. Siivoan, silitän verhoja. Valkoisten verhojen läpi näkyy hailakasti jotain tuttua. Siellä se kirjoittaja on, odottelee hahmoa jota ei näe vielä selkeästi.

Tämä on ollut outo kevät. Siivoamisen lisäksi olen liikkunut, viikon sisään jo neljä tuntia ja sunnuntaina viides. Tasapainon saavuttamiseksi seikkailin tänään Jali ja suklaatehdas-tyyppisessä maisemassa. Samalla pitää keskustella ja se vasta vaikeaa onkin.

Heli soitti ja oli innoissaan jostakusta, joka on melkein kryptinen runokirja. Puremista ja kirjoittamista, hän oli muistuttanut minusta.

Tilasin pari päivää sitten sohvan ja se tulee vapuksi. Siihen pitää tehdä uusi kolo istumalla jälleen tässä tunteja. Kohdata harvakseltaan joku ihminen, joka lukee.

Pitää kirjoittaa, kuten koira oksentaa. Siihen, mihin voi, ympäristöä ajattelematta, puhtaalle alustalle, valkoiselle villakangasmatolle (pitää hakea huomenna kellarista toinen matto.) Heittää sitten vanha pois ja aloittaa uudelleen alusta.

Rumaa. Kirjoitan rumasti. Tekisi mieli kirjoittaa rumemmin, ihmisistä jotka ovat nyt vieroksuneet, jättäneet ulos, jättäneet minut rauhaan (enkö sitä toivonut muka), eivät enää soita eivätkä ehdi oville, ihmisistä jotka rakastavat minua mutta jotka ovat samalla pelonaiheita, joiden rakastaminen on samalla välttämätöntä ja mahdotonta.

Älkää nyt menkö pois, odottakaa kunnes sanon jotain, kunnes keksin mitä piti sanoa.

Linnut lensi juuri ovesta ulos. Jonkun pitäisi siivota, kyselen tyhjässä kämpässä että minunko, minunko? Pakkanen on taas kiristynyt ja päätä on alkanut särkeä, ihan kuin olisi kireä poninhäntä tai leuka kiinni rinnassa.

Pesukone jyrisee saunalla yksikseen massaa puhtaaksi. Ajattelen tuttua ihmistä josta olen huolissani ja vatsassa jyllää samanlainen rumpu.

Onko kysymisessä mitään järkeä, tai sen puoleen vastaamisessa, jos vastaa tyhjille seinille, jos blogia ei kukaan lue, mutta onko toisaalta enemmän sitten olemassa toisten silmissä? Vanha kysymys, pitääkö puu kaatuessaan ääntä, jos kukaan ei kuule. Oma vikani, en ole ajatellut tarpeeksi jotta jotain tänne(kään) kirjoittaisin. Viime lauantaina remonttiryhmässä olin sentään saanut rykäistyä ääntä, sanottavaa, kehiin.

Olisipa jo lämmin, niin lähtisin juoksemaan. Juoksisin samalla tavalla kuin lapset koulusta, kun loma on juuri alkanut ja ikuisuus on edessä.

On tuntunut siltä, että kaikki sanottava valuu jonnekin viemäriin. Kaiken kaikkiaan kirjoittaminen (se MUU kirjoittaminen) vie kaikki liikkeellä olevat sanat.

Toisista ihmisistä ei ole ollut sitäkään vertaa sanottavaa. Maailmassa tehdään naisten ympärileikkauksia, käydään vakavissaan keskustelua siitä, mitkä oikeudet jollekin ihmisryhmälle kuuluvat, väännetään kättä siitä mitä suomalainen kirjallisuus on, kirjoitetaan siitä huolimatta hiljaa salassa hyvää suomalaista kirjallisuutta, vietetään pikkujouluja ja mietitään pettääkö suomalainen mies pikkujouluissa...kaikki tämä valuu nyt selästä kuin kermavaahto hanhesta (hitusen hitaammin kuin vesi, mutta valuu kuitenkin.) Olen zumbannut innokkaasti, laihtunut useita kiloja. Ensi viikolla värjäytän tukkani. Viime viikolla siivosin kaappeja, prosessi on käynnissä edelleen.

Kirjoittamisen sijaistoiminnot ovat inhottavia. Kirjoittaja elää mukavasti mukaelämää, teeskentelee että en edes haluaisi. Ja sitten kun kirjoitetaan lopulta, annetaan sormille ja päälle melkein lupa, teeskennellään että en minä tässä mihinkään pyri. Lopetetaan blogi koska siinä on kyse oman pään sisällöstä. Mietitään, että onhan niitä muita, jotka kirjoittavat ja kirjoittavat näennäisesti muusta kuin itsestään (itsesäälistään.) Mutta kirjoittamisen sijaistoiminnot ovat säälittäviä. Ne ovat kahvinkorviketta. Minä en pidä kahvista, joten korviketta en joisi. Kahvia voin juoda, se tekee kuulemma naisesta kauniin. Kylmänä, sitten huomisaamuna heti.

Ehkä pitää antaa itselleen lupa taas. Epäonnistumiseen ja pettymykseen, jotta ikkunan voisi avata. Tänä aamuna pihalla oli pulkalla mäkeä laskevia pikkulapsia. En jaksanut  sitä, laitoin tuuletusikkunan kiinni. Ehkä se on merkki siitä että pitäisi hakea kontaktia ihmisiin. Niillä ainoilla tavolla, jotka ehkä osaa.

Kirjoittamalla, mutta myös tanssimalla, keittämällä perunoita, lämmittämällä saunan. Olemalla tyhmä ja myöntämällä, ettei oikein osaa tai tiedä.