Näin unta ystävästä, joka

istuu kanssani porukassa johon liittyy vieraita. Saako tähän tulla, teillä näyttää olevan hauskaa? Osaatte jutella keskenänne niin että ilonne välittyy.
Niin, me pidämme toisistamme kovin, sanon ja vilkaisen ystävääni, epävarmana, pidämmekö todella?
"Ei, oikeastaan me vihaamme toisiamme", ystäväni sanoo ja katsoo minua, me katsomme toisiamme, ymmärrämme yhtäkkiä toisiamme enemmän. Välillämme on rauha, minä arvostan häntä ja hän minua niin että hän sanoo tämän kasvoille, sanoo minulle, joten voin pitää hänestä taas.

Herään onnellisena. Samassa unessa seisoin vilkkaan kauppakadun yläpuolella lattiaan saakka ulottuvan ikkunan takana. Hyppää! Hyppää! sanoo pieni ääni päässäni. Peräännyn ikkunalta.

JA:

Minulta kysytään papereita ravintolan ovella. Minussa ei sentään lue vielä, kuka olen, missä, miksi.

Ajattelen, miltä tuntuu nukkua tarpeeksi pitkät yöunet. Että herää hiessä eikä kylmissään, että herääminen on syöksy jonka jäljiltä ei ole selvillä, missä ja miksi.

Alan olla valmis. Sopiva. En pateettinen, en tuskaisa, ja tämänkin kategoriaksi pitänee valita vapaus. Niin että tämänkin unen kirjoitin muistiin, en alusta vaan lopusta lähtien. Kryptinen minä. Suojaisa minä, suojassa pahantahtoisuudelta, kiviltä tai nyrkinkokoisilta vaahteranlehdiltä, miltä vain millä minua halutaan heittää.

Kuinka usein sitä näkee itsensä toisten silmin, tai luulee (ihmisillä on tendenssi katsoa maailmaa itsestään, ja toisen keskipisteestä sitä on sivummalla kuin tajuaakaan.) Ja kun näkee, näkee itsensä helposti negaation kautta, esitteleekin itsensä sinä mitä ei ole. Esimerkki:
Sali täyttyy hiljalleen ihmisistä. Puheensorina on vaimeaa, joku rykäisee ja kertoo Askelista, kuinka hän on itsekin ollut pohjalla, mutta selviää toisten tuella. Kukaan ei mainitse, että tämä on AK, Anonyymit Kirjoittajat. Sitten joku astuu puhjanpönttöön (yllätyksekseni huomaan, että se olen minä!). Ääni on käheä, kun tokaisen: "Hei, olen Sarah ja olen Kirjoittaja. Olen ollut julkaisematta kolmekymmentäkaksi vuotta. " Ihmiset taputtavat rohkeudelleni. Kerron lyhyesti, miten olen tilanteeseeni joutunut. Puolivälissä kertomustani (olen juuri kertomassa, kuinka olen edennyt Askelin, maininnut antologiat ja kirjallisuuslehdet, ollut pikkuisen ylpeäkin selviytymistarinastani) huomaan, kuinka eturivi puristelee jännittyneinä nyrkkejään, ja tajuan että seuraava puhuja on siellä jossain ja keskittyy miettimään oikeita sanoja. Omaa tarinaansa.
Tästä kerhosta olen irtisanoutunut ja liittynyt jossain vaiheessa toiseen traumatyöskentelyryhmään. Sen nimi on SIJVSI.
Syön itseni jos vielä säälin itseäni.

Hei, olen Sarah. Mitä jos aloitettaisiin toisella tavalla?
Hei olen Sarah. Minulla on kaksi kaunista ja älykästä lasta. Minulla on viisitoista vuotta kestänyt parisuhde pahasti kesken.Olen rakastunut, niin rakastunut mieheen joka nukkuu parivuoteen toisella puoliskolla. Olen kahdeksanviikkoisen Auran, sekarotuisen narttukoiran onnellinen emäntä.Olen vapaa (niin, todella vapaa. Se kauheus, jota aina pelkään on hetkeksi taas ohi, ja velvollisuuksistani- tai sitoumuksistani- huolimatta olen vapaa.) Olen kolmekymmentäkaksi, enkä enää peilaa itseäni jokaisesta joka katsoo tai ei katso. Tänään kävelin Hikivuorenkatua koiraa perässäni kiskoen, enkä ole koskaan ennen ollut niin vapaa. En ole lakannut unelmoimasta, mutta elämä kulkekoon.

Olen Sarah ja kuljen kameralaukun kanssa kysymässä kysymyksiä, joihin joko on vastaus tai ei ole. Yöllä kirjoitan runoja. Kirjoitan ja olen kirjoittamatta, kirjoitan kun en kirjoita. Omistan vain vähän, siitäkin suurin osa kirjoja ja aineetonta. En kampaa tukkaani, mutta käytän ripsiväriä ja piilolinssejä aika ajoin. Olen turhamainen.

Olen Sarah ja minusta on upeaa olla tyttö. Tytöillä on polvisukat tai paljaat jalat. Minulla on vatsa ja kaksi rintaa. Minulla on polvet, jotka ovat sillä lailla näkymättömät, että niissä on harvoin mustelmia. Taivun nivelistä, mutta aika vähän.

Minä olen Satu ja se on oikea nimeni. Ne jotka niin sanovat, ovat tunteneet minut kauan. Viihdyn kotona vähissä vaatteissa ja siivoan kausittain. Olen kova hukkaamaan tavaroita ja nimiä. Anteeksi, jos en muista nimeäsi, mutta muistan kyllä missä olen sinut nähnyt, jos autat vähän.

En käytä koruja eikä se ole minusta tarpeen. Huulessa on yksi, vasemmassa nimettömässä kaksi. Joku rakastaa minua, joidenkin mielestä olen mitätön. Minusta on kivaa olla pikkuinen kivi merenpohjassa.

Joku on joskus kertonut vihaavansa minua sanoin versus teoin. Minä olen sopuisa eläin, olen sisälläni ihan rauhassa. Vihdoin. En ole koskaan löytänyt yhtään nelilehtistä apilaa, sillä olen huono katsomaan keskiöön. Minua saa mielellään viistää, mutta joskus haluan nukkua kokonaisen terälehtipäivän, vaikka onkin kesä ja ei sadakaan. Pelkään kuulostavani muumeilta tai animoidulta nalle puhilta. Nalle Puh on mielestäni parhaimmillaan venäläisenä.

Vapaus on sitä että voi katsoa itseään omin silmin, mutta ei edes tarvitse katsoa, sitä vain on siinä. Kököttää. Koira katsoo, että vieläkö se on siinä, myöhään kukkii.

Kummallinen olo, ihan kuin odottaisi sadetta tai syksyä tai jotain. Lapset menivät ulos, lopetin siivouksen juuri, musiikki kelluu huoneissa. Illalla töihin, päivä on tässä välissä ensin kypsänä ja raskaana. Sitten tajuan että tänään on SE.

Elokuun ensimmäinen.

Jollain lailla ihmiset muuttuvat tuntemattomiksi ajan kanssa, niille tapahtuu, ne muuttavat muotoaan, käyvät matkoilla, puristuvat siksi mitä ovat tai hukkaavat olennaisen muotoon, jota ei ole. Tai on mutta, muille. Mitä yritän sanoa (anteeksi, m'am, teistä ei saa selkoa, oletteko tahattoman vai tahallisen kryptinen- tahattoman, olen ohittanut jo sen vaiheen jolloin sisäänpäinkääntyneisyys merkitsi tekstissä jotakin hienoa, taiteellista vallan. )
Joo makaan täällä ja migreeni on vasta lakannut puristamasta ohimoita, on jotenkin vielä läsnä sillä lailla että sitä pitää varoa, terävää valonmiekkaa, kovaa ääntä, nopeaa liiketta joka naksauttaa niskat, ei nurin mutta paljon muutakaan. Ja piilolinssejä, hajuvesiä, suklaata, juustoa, syömättömyyttä, ylensyömistä, unta ja unettomuutta, kaikkea mikä saattaa suistaa vaunun taas radaltaan kipunoivaan tulihelvettiin.
Jos jossain olen ollut yksin niin migreenikohtauksen aikana. Sitä on niin tiukasti omassa kuutiossaan että kukaan ei pääse sisään vaikka yrittäisi.  Ja sitten menee taas viikko ilman että on kenenkään kanssa puheissa, yli metrin mittaisen ainakaan. Ja onhan aina mesenaatti joka menee ulos ovesta aamulla ja tulee illalla kotiin väsyneenä- särky kuin särky, ei meistä ole ollut kovasti dialogiin mutta onhan hiljaisuuskin mukavaa, tuttuuden tunne- sitä en ole kadottanut hänen kanssaan vaikka muuten kuinka tummaa olisi. Ne ovat niitä muita jotka hukkaan, sillä välillä kun.
Perjantaina taidenäyttelyn avajaiset, parhaimmillaan kuntoudun siihen mennessä hyvin. Jos en, menen kuitenkin. Johonkinhan tämä hiljaisuus on käytettävä, ja hiljaisuus on (minulle) sillä lailla itseään siittävää että  lopulta hiljaisuus pyrkii aina sanoiksi.
Ei päivitettävää, sitä ei ole ollut. Olen ollut retriitissä, olen.

Viime viikon säätiedotus lupasi Ouluun lämpimämpää säätä kuin Tampereelle. Just.

Eilen paleltiin vielä kymmenen asteen lämpötilassa. Huomiseksi on luvattu jo toivoa. Toivo on kallista, toivoa annetaan vain pisaroittain. Sademäärä 200 mll. Tällä viikolla, ensi viikolla voin olla nosteessa tai kuollut.

Oulu on ollut paljon sisätiloja, muutama haparoiva kosketus ulkoilmaan. En ole vielä nähnyt merta tai tuttuutta. Tänään käväistiin keskustassa ja tuttu puistonkulma ravisteli: täällä olen ollut. Jokin tässä kaupungissa, joissain sen kohdissa on ollut nuorelle tytölle merkityksellistä. Minulle. Oli. On.

Ei tämä ole todellinen kaupunki,tämä on fasadi joka on pystytetty jokapäiväisen hyörinän päälle. Oulu@Oulu, joo haluan uskoa, serkkuni sanoi tänään että muistan miten haluan. Kai minulla on siihen oikeus.
Onhan?

Perustin toisen blogin niille, jotka minut oikeasti tuntevat. Salasanan saa sähköpostitse pyytämällä, jos kokee olevansa niitä, joille minun ei tarvitse lainkaan pidätellä.

Joskus oven kiinni menon aistii. Maa tärähtää, tulee vuoden ensimmäinen maailmanloppu.

Sinä olet hukannut hymysi tai antanut sen mennä. Ruoka pyörii lautasellasi villejä pyörteitä. Minä ajattelen sitä kun olit kolme. Sinusta tulisi mitä vain, lentokone metrin mittainen. Nauroit ja olit pulleampi, vähemmän tietoinen siitä että on sinä ja minä, enemmän uskova suhteessasi minuun. Vähemmän oven takana.

Enemmän. Pakko myöntää, että olit ehjempi.

Meillä on merkkikoputus. Kop kop kop ko-ko, kop kop. Kun et avaa, tulen sisälle. Äitinä olo on sellaista, tasapainottelua rajan ja rajanylityksen välillä. Tänään sinulla on peuran katse, joskus karhun tai ihmisen. Ajoin kerran melkein sellaisen päälle, mies vitsaili että siinä menivät kuukauden lihat kun se loikki metsään. Pelko on rajatonta, sinä olet ihan kuin se. Joskus olet nyrkkejä enemmän kuin sanoja, joskus silmissäsi on iiriksenväriset kivet. Joskus erehdyn luulemaan, että sinut on kesytetty,

vähemmän entropiaa. Mutta se on vain sävy, maailmalta taittuu niskat helposti kuin mehupillin. Olet armelias ja puhut niin hiljaa, että en edes kuule. Voin jatkaa kuvittelemista, täyttää ostoskärryjä, vetää sinua niiden mukana, sävyjä, mantereita, viikonloppuja,
                              

Palattiin juuri sunnuntain vietosta kaupungilla. Lastenkulttuuritapahtumasta haettiin nippu esitteitä esikoista varten: nyt on sitten suuruudenpula, mitä taiteen perusopetusta haluaisi alkaa hakemaan. Ainakin käsityökoulu, musiikinsoittaminen, teatteri kiinnostaisivat. Asiaa ja asian vierestä, kuunneltiin torvisoittokuntaa kosken rannassa ja syötiin jäätelöä. Viikko kesälomaan, aurinko paistoi. Ja minusta taitaa viikon päästä tulla taas takkutukka, niin että mukava mieli.

Pari päivää sitten yllätin mieheni salamyhkäisenä ja nauramasta tietokoneen parista. Ei, kyse ei ollut kinkyista kolmesataakiloisista naisista haarattomissa housuissa. Kyse ei ollut europliisujen kotisivuista (en katsonut niitä. En oikeastaan ole campin ystävä ollenkaan. ) Kyse oli Internetissä toimivasta myyntisivustosta ja sen annetaan- palstasta.
Kun kysyin, mitä mies tyrskii, hän kertoi olevansa lukemassa lahjoitettavia eläimiä. Ko. repeämisen aikaansaivat mm. kuttu, kukkoja (ei pataan!), kahdeksankymmentä  munivaa kanaa ja fretti. Lista jatkui aika pitkään. Eläintenystäväni mietti, että josko otetaan nämä kaikki. Ilmeisesti olohuoneeseen.

Esikoinen on ehdottanut joskus, että parvekkeelle voisi tuoda lehmän, jotta maito ei koskaan loppuisi. Molemmat ovat asiamiehiä. Mutta suurimmankin insinöörityypin fasadin takana voi siis piillä visiönääri...

Yhdeksän vuotta täyttävä esikoiseni on kova jätkä. Eikä suinkaan perinteisessä mielessä- kukaan ei taatusti pelkää, että syvämietteinen runoilijapoikani vetää turpiin ja kovaa. Hän ei juokse lujempaa kuin toiset, hyppää korkeammalle tai voita kaikkia muita painimatsissa. Puheet eivät ole rehvakkaita.
Esikoinen on omalaatuinen tyyppi. Tänään hän kaivoi joskus muinoin naamiaisia varten saamansa miekan ja kilven kaapistaan- "en enää halua näitä kun en tykkää aseista. " Seinältä hän otti jalkapallojulisteen ja kantoi kaikki naapurihuoneeseen pikkuveljelle- "saat nämä, haluatko?" Jalkapallojulisteen tilalle kiinnitettiin Risto Räppääjä- elokuvajuliste. Luontevaa, sillä hän on aina ollut kiinnostuneempi teatterista ja elokuvista kuin urheilusta.
Miksi sitten sanon, että hän on kova jätkä? Vaatii erityistä luonteenlujuutta olla omanlaisensa, jos poikkeaa stereotypioista- jopa aikuisena. Erityistä luonteenlujuutta osoittaa esikoisen halu elää juuri siten kuin tahtoo jo alle yhdeksänvuotiaana. Annan tästä esimerkin. Esikoisellani on toive, jonka täytämme pian. Hän haluaa nukkekodin, jota ei piiloteta olohuoneeseen esittämään äidin sisustusprojektia. Ei, se tulee hänen pöydälleen ja hän itse päättää sen sisustuksesta. Olen aina pyrkinyt kasvattamaan lapsista omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Luulenpa onnistuneeni.
Äitinä tuli pakostakin mieleen, että mitä jos kaverit kiusaavat esikoista, kun hän on poika. Otin asian puheeksi suurentelematta ja mainitsin, että jotkut ihmiset ovat tyhmiä eivätkä uskalla itse, vaikka haluaisivatkin. Esikoinen totesi, ettei sellaisia kavereita halua- häntä ei hävetä olla hän.
Kuinka upeaa, että leikki vielä jatkuu. Luin jostain, ettei leluja edes markkinoida enää yli kymmenvuotiaille. Tämä haluaa vielä olla lapsi ja leikkiä juuri sitä, mitä haluaa. Olen ylpeä. Kova jätkä. Mahtava tyyppi. Saa nukkekodin, valot, huonekalut ja nuket, jos onni on niin halpaa.

Ovatko kaikki ihmiset lakanneet olemasta. Onko jokainen pelkkä kuori entisestään.

Onko patologisointia sanoa jokainen ja kaikki.

Ilma vastaa mielialaa. Sataa. Olen toiveikas, väsynyt, loppu. Lomittain, päällekkäin, sisäkkäin, eri aikaan ja samanaikaisesti. Surua. Valoa. Nopeita leikkauksia.
Runoa.

Kuopuksella tänään jalkapalloturnaus. Seisoi maalissa kuin olisi aina ollut, juoksi pallon perässä tiheässä myllerryksessä jonka muodosti kaksi joukkuetta. Molemmat huusivat hyvä ilves. Välillä pallo meni maaliin, aika harva pelaajista tiesi kumman. Kuopuksella on pallosilmää, pelisilmää vielä vähemmän, kuusivuotiaalla.
Molemmissa matseissa tuli vain vähän takkiin. Kuopus oli onnellinen ja ylpeä itsestään.

Minä olen monessa suhteessa vähän samanlainen kuin kuopus. Sekaisin kentällä, vaikka välineet on. Onnellinen aika vähästä. Ja saatan haluta kentältä pois, jos sukat menevät vinoon. Kesken oman vaihdon, vieläpä.

Käytiin kirpparilla. Minulla on samettijakku ja hame. Katsoin eilen vaatekaupassa peilistä kuvaa enkä oikein tunnistanut itseäni. Olenko minä jo noin vanha, onko minulla pussit silmien alla. Näytänkö todella tuolta? Olenko lihava, kaunis, millainen minä olen?

Odotan. Kaksi viikkoa, kaksi vuotta, kaksi elämää... Ei kun minulla on vain tämä yksi. Pallo ei saa mennä sivuverkkoon, nyt olisi osuttava. Malttamaton, tunnustan.

Anna yhden toiveen käydä toteen. Ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen, omia toiveitaan toteuttamaan. Tahdon yhtä, saan sitä ja tätä.

Tuli mieleen, oletko kuollut. Oletko? Ehkä loin sinut mielikuvituksessani, ja lakkasit olemasta heti kun ovi sulkeutui. Ehkä kaikki loppuu oven taakse. Ehkä kauppoja, kirjastoja, aviomiehiä, kouluja, sairaaloita ja pikaruokaloita ei ole, ennen kuin niihin astuu sisään.

Ovatko ihmiset todellisia vai vain (painajais)unia? Olen yksin kotona ja katselen kuinka parkkipaikka ajetaan tyhjäksi ja pestään harja-autolla. Kuinkahan monta ihmistä sitä elämässään tapaa, koulussa, työssä, harrastuksissa, yhteisöissä, missä tahansa, ja kuinkahan monta sitä (haluaa) kadottaa?

Ehkä niille käy kuin avaimilleni kerta toisensa jälkeen, katoavat & lakkaavat käymästä lukkoihin. Ovat entisissä asunnoissa, entisissä pyörissä, autoissa jotka naksahtelevat ruosteeseen asti. Tai tulevat hylätyksi, minäkään en ole koskaan tuntenut ketään tai kaikkia, kukaan minua tai eivät ainakaan jotkut, kaikkia en tunnusta ja joitakin vain osittain.

FB ja koulukaverit.com ovat haudanryöstäjille. Hauskaa.

Olisi se pitänyt arvata. Kun itse toipuu, sairastuvat lapset.

Pyöräkellarissa odottaa punainen polkupyörä. Kävin eilen esikoisen kanssa pyörällä kaupassa, jotta kapistus saisi ansaitsemaansa huomiota. Kuopus kuumeilee. Joka aamu odotan toivo mielessäni: josko kuume laskisi, jotta pääsisin jatkamaan kirjoittamista, pääsisin töihin, siivoaisin kämpän, nukkuisin kunnolla. Viikon saldot: maanantaiyö: 3,5 h ja nuokkumista sohvalla. Tiistaiyö: kuusi tuntia. Keskiviikko: heräsin seitsemän aikaan ja tässä keikun. Tulee mieleen koriste-esineet, jotka liikkuvat jonkin varassa- jousen, mielikuvituksen, painovoiman.
Kuopus voisi olla huomenna terve. Esikoinen sairastunee sitten. Miksi, oi miksi, kukaan ei tule tänne ja ota ohjia käsiinsä, sano että mene vain nukkumaan? Ehkä se johtuu siitä, että minä olen se, jolle tehtävä kuuluu. Minä olen äiti. Viimeinen pato tulvivassa kaupungissa.

Tuli täytettyä vuosia. En kerro, kuinka monta.
Hääpäivänä taisin siivota vessaa. Syntymäpäivä meni yhtä mukavissa merkeissä, kun meille tuli vatsatauti. Siis minulle ja miehelle, lapset porskuttaa vielä.

Kello on kuusi nolla kuusi. Olen valvonut koko upean kevätyön. Kohta laitan lapsen koulutielle ja nukun päiväunet.

Kello kaksi nolla jotakin joku hullu kävi kolistelemassa postiluukkua. Ei siitä sitten enää mitään tullut. Pienen kolistelun jälkeen kuuluivat askeleet rappusissa ylös. Erehtyikö joku ovesta? Inhoaako yläkerran nuorimies minua niin paljon, että käy kummittelemassa? (Olen käynyt pari kolme kertaa HÄNEN ovellaan öiseen aikaan, koska nuorimies kutsuu mielellään vieraita nimenomaan arkiöisin ja koska nuorellamiehellä on kivatsu bassokaiutin ja kova huutoääni. Lisäksi hän käyttää molempia. )

Ehkä hän lukee blogiani. Ehkä hänellä on nyt kivaa, koska säikähdin. Ehkä se oli kevät, joka saapui. Tai alkava hulluus.

Vanhuus ei tule yksin. Tuli kirjoitettua sitten läpi yön. Varmaan sellainen rajakokemus, joita minua taiteellisemmilla on harva se yö.

Tarvitsen lapselleni 20 '' polkupyörän, edullisesti ja mieluiten jo eilen. Jos tällainen makaa ylimääräisenä varastossasi, jätä viesti ja sähköpostiosoite. Tehdään kaupat!

 

Sade tuli tänään. Pesi parvekkeen, yöpyy nyt katoissa ja jäänä. Liu'un pitkiä askeleita pitkin kadunreunaa, kävelen puistikot ja eksyn kauppaan. Hypistelen tavaroita joita en voi ostaa. Kaikki on loppu, kuun vaihde on vedenjakaja. Maksan kaikesta mitä en saa. Ryöpyttää. Kengät ovat raskaat polkemisesta, varastossa polkupyörä nyykähtää kuin vauhtiin.

 

Tuli lämpimiä pisaroita, tuulen mukana, yllättäviä lämpöasteita. Astuin mukaan, laitoin kädet ulos hihoista ja riisuin sääret. Minussa kasvaa tikkumetsä. Ajattelin kättäsi jalallani, en raaskinut herättää. Ajattelin paikkaa, johon enää en mene, laita jalkaa peiton alta, olla kaikkien mukana jossain. Muodostelmia. Lumi ei tee enää yksilöllisiä kuvioita, meidän kaikkien vedet samat. Tällaiseen tilaan kevät minut jättää, kasvavaan toivoon.

 

Ajattelin tänään naista, joka lupasi hypätä katolta. Ajattelin, että hyppäisi. Olisiko se kevyt edes hetken? Olisiko se onnellinen, että osui tuuleen eikä oksaan? Sovittaisiko se kaikki, ilman pukua.

Minä inhoan niitä slideshow-tyyppisiä roskapostijuttuja, joissa on kivoja postikorttikuvia, kissoja, koiria, vesipisaroita,  ja päällä englanninkielisiä viisauksia tyyliin: Wise man say... you are never too old...the age is just a number...tai: the true heart is full of love. Alan tästä lähtien vastata jokaiseen: ...and my gmail is full of cute shit.
Ehkä pahin kliseenippu (jos ei ruusun muotoon taiteltuja alushousuja oteta huomioon- niiden viestihän on "mä olen miehesi ja saan liian vähän seksiä, sekä luulen saavani sitä tällä naurettavalla muka-romanttisella eleellä lisää" - oikeasti, kuka noita ostaa ja vielä enemmän ihmettelen kuka niitä tekee? ) siis, ehkä pahin kliseenippu sisältyy niihin viesteihin, joissa lukijalle iloisesti toitotetaan "everything is possible" - ai niinkö? No, mä rupean ajattelemaan heti positiivisesti Secretin malliin ja herään huomenna kauniina kuin porsliininukke linnassa ympärilläni endorfiinista humaltunut perhe, tililläni on miljoona, pedofiilit ovat tehneet parannuksen, kirjoitan aamutuimaan pari menestyskirjaa, sotia muistellaan yhtä huvittuneina ja alkukantaisina kanssakäynnin muotoina kuin ensimmäisiä NMT-puhelimia, rasva ja sokeri eivät lihota ja kaikki maailman moottoritiet muutetaan pelloiksi joita aurataan aseista sulatetuin vermein. Think positive! Iltapäivällä keksin syöpä- ja HIV-lääkkeen, geneettisen vanhenemisen lopettavan pillerin, käyn lasten kanssa katsomassa GWB:tä eläintarhan apinatalossa, ohjaan elokuvan, maalaan katutaidetta parin sadan lähimmän ystäväni kanssa ja kerron kaikille, kuinka kauniita he ovat.  Suomessa on jälleen muitakin vuodenaikoja kuin syksy. Eikä punaviinistä tule migreeniä (joka muuten vaivaa nytkin, vaikka ei viinistä tietoakaan, pff. )
Ja sitten: Never give up on your dreams! (tässä vaiheessa minun tekee mieli heittää läppäri ikkunasta. ) Mitä helvettiä tuokin on tarkoittavinaan. Ensinnäkin, jos tuolla tarkoitetaan kunnon yöunia, jotka eivät keskeydy helvetilliseen kipuun ja näkökentän sumenemiseen, ymmärrän, kiitän ja kelpuutan. Jos taas kyse on unelmista...Mitä siitäkin tulisi, jos en koskaan olisi luopunut yhdestäkään unelmasta? Soittelisin siis kännykällä äidilleni kaupoista ja vaatisin, että mun on saatava sähköjunarata tai Kaalimaan Kakara, kerta en sellaista ikinä saanut. Vonkaisin yhä vähintään parinkymmenen miehen perään, koska jokainen oli vuorollaan se unelmien uros- teini-iässä viisitoista vuotta sitten siis. Ja treenaisin yhä päivittäin balettia, koska minusta tulee ballerina. Unohtamatta teatteritreenejä, koska minustahan tulee näyttelijäkin.
Mitäpä siitä, että lapset haluaa ruokaa. Nyt treenataan piruetteja. Ja lapset. Nekin unelmia, eivät todellisuutta. Mitä lapset muuta ovat kuin tulevia aikuisia? Miksi puhutaan jälkeläisistä. Nämä elävät omiaan, eivät he mistään ole tulleet.

Elämä on. Melko kallista.

Sitä en vieläkään tiedä, mistä luopuminen on yhtä väistämätöntä kuin kärkitossuista- vain vähemmän ilmiselvää. Ja paraneeko siitä, ja onko se samanlaista kuin baletti. Rakot paranevat, vaivaisenluut, jalan tiukka point- asento ei. Tosiasia on, että unelmat (jotka ovat- indeed, pelkkiä lentokyvyttömiä siivekkäitä; road kills, kun niistä pääsee luopumaan. Vai voiko lintu olla asian varsinaisessa merkityksessä yliajettu eläin? Eikö se lennä pois? ) - nyt hukkasin ajatuksen. Ehkä se johtuu siitä, että koko sana on vieras- haista iso U.

Tosiasia on, että  kun jotain toivoo, ei  välttämättä tiedä parastaan. Ja että joskus, vain joskus, on paras luovuttaa. Kun vain tietää, mistä, minkä ideasta päättää lakkaa pitämästä, mistä luopuu.

Haluaisin kirjoittaa jotain muuta kuin tätä. Sen aika tulee sitten kun en ole migreenilääkkeistä sekaisin. Ja joo. Jo riittää slide showt. Mulla on preferenssi todellisuuteen, joka on rumaa, kivuliasta, ahdistavaa, ja hyvä niin.

Kyse ei ole otsikosta riippumatta aviokriisistä, joten nopeimmat voivat laittaa nitrot takaisin rintataskuun.

Tein äsken jotain, joka kuulostaa lähinnä naurettavalta. Sitä se ei silti ole, vaan melkein sankarillista, jos itsestään voi niin edes sanoa. Olen kuullut alun naurettavan pianoriffin monessa paikassa vuosien varrella- radiossa, telkkarissa ainakin. Olen vaihtanut kanavaa. Olen vältellyt.
Kyse on naurettavasta 80-luvun kappaleesta, joten mitä minä pelkään. Kymmenvuotiasta itseäni? Tänään regressio oli kohdattava. Tunnustan, että istuin tässä tietokoneella kuulokkeet päässä ja lauloin karaokeversiota Leevi & Leavingsin vanhasta naurettavasta hitistä ja itkin. Taannun biisin kuullessani alle kymmenvuotiaaksi, joka istuu sohvalla katsomassa äitiä meikkaamassa. Kaikki on menossa rikki- äiti juo. Minä olen ymmärtänyt sen ensimmäistä kertaa. Virtahepo on astunut olohuoneeseen.

Tämän päivän Suojelijat-jakso kolahti. Vaikka kyseessä on laskelmoiden tehty suomalainen draama, vartija Merituulen isän ja veljen elämään puuttuva sijaisvanhemmuus ahdisti liikaakin. Osui ja upposi? Kyllä vain. Kun minä katson itseäni peilistä ja näen äitini (vain lasi puuttuu ja kaikki muut ulkoiset merkit, kipua kantaa läheinenkin, pyrkii korjaamaan sen mitä korjattavissa ei ole), näen  saman vartalon ja kuulen samat sanat, olen oppinut läheisyydestä (ja kaukana olemisesta) liikaakin. Mutta myös sen, että en ole äitisi enkä enää lapsesikaan.
Minulla ei ole sinisiä luomia eikä mantelinmuotoisia kynsiä. Minä pidän sinusta, kaukaa ja kunnioittaen. Kunpa voisin sanoa, että sinä selvisit siitä.

Mutta en minä sinä ole. Enkä edes sijaisnäyttelijä, sellainen joka tekee kaikki vaikeat temput. Tämän yhden tein. Nyt hymyilyttää. Kyse on rajoista. Siitä, että voi katsoa junan ikkunan läpi toista silmiin.

I
PÄIVÄKODIN PIHA ILTAPÄIVÄLLÄ.  KUOPUS, TOINEN LAPSI JA PÄIVÄKODIN TÄTI. EXT.

                                                 KUOPUS
Toi yksi pieni vihreä puri mua!

II
SAMA PAIKKA, AAMUPÄIVÄ. KUOPUS, TOINEN LAPSI  JA PÄIKYN TÄTI. EXT.
                                            
                                                KUOPUS
Tuu juomaan kahvia!

                                                PÄIVÄKODIN TÄTI
Kiitos, kiitos!

(Pienempi lapsi kaataa kahvipannua esittävän hiekka-astian. )
                                              KUOPUS
No, mä meen keittämään uutta.

III

KOTIMATKALLA PÄIVÄKODISTA KUOPUSTA HAKEMASTA. ESIKOINEN SELOSTAA IHMISEN ANATOMIAA. ÄITI,  ESIKOINEN JA KUOPUS. EXT.

                                            ESIKOINEN
Syräin on sitä varten, että ilman sitä ihmistä ei olisi.
                                            ÄITI
No mutta mitä se tekee?
                                           ESIKOINEN
Happea.
                                          ÄITI
Eikun sydän lyö siksi, että veri kiertää ja veri vie happea jäseniin. Mikäs hengittämistä varten on?
                                          ESIKOINEN
Keuhkot!
                                          KUOPUS
Mitä keuhkojen sisällä on?
                                         ESIKOINEN (Kyllästyneesti.)
No ne tavalliset elimet. Onko syräin elin vai ei?

Vielä on vähän tarkistamista noissa lasten biologian tiedoissa.

Olin tänään työkeikalla kirjastossa. Kirjastot ovat pahoja. Ensinnäkään korttini ei juuri koskaan ole validi maksamattomien, myöhästyneiden lainojen takia. Toisekseen, kirjastoissa on poistohylly. Poistuin hihitellen kahdeksan (8!) runokirjan kanssa ja kävelin niiden kanssa kotiin viereisestä kaupunginosasta. Painavia sanoja. Ja sinne jäi vielä...
Sitten tein virheen. Avasin Marja-Liisa Vartiaisen runot ja proosarunot. Kirjoittajaminäni on nyt pöydän alla, yritän houkutella sitä sieltä pois, mutta se kiukuttelee. Kerron sille, ettei mitään kiirettä: huomenna torstaina pitäisi olla vielä noin viisikymmentä toistaiseksi puhtaaksikirjoittamatonta sivua valmiina, lehtijuttu ja perjantaiksi remonttiryhmän palautteet. Niin että pysy siellä vaan, ei tässä mitään hätää.

Muuten on ollut sellaista, että pään ympärillä ravaa loputon määrä sanoja, tavuja ja asiaa. Ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Koskahan mulle tulee se writer's block, jota moninaiset ystävät aina valittelevat? Lentosanojen laatuluokituksesta en olisi niin varma. Viimeistään ne kuolevat silloin, kun ne ampuu alas. (Harvinaisen huono metafora tuokin. )

Oi oi. Minusta suorastaan tuntuu, että pidän siitä tyypistä pöydän alla. Aarteiden löytäminen on sellaista, luulee että maailmassa on kaikki hyvin. Vaikka onkin pieni, niin pieni, että mahtuu reilusti pöydän alle, päähän sulkahattu.